Lapsi käy "salaa" psykologilla

Ehkä hän ei luota sinuun kykyysi kohdata ja ratkaista hänen ongelmiaan. Pelkää, että teet hänet vaan naurunalaiseksi.

Sinä et viitsi kysyä, lapsi ei halua kertoa. Miten olisi avoimuus?

Oletko kontrolloiva ja puuttuva äiti?

Oletteko te vanhemmat minkälaisia? Itse ainakin menin tekemään virheen kun sanoin koulussa että saa soittaa vanhemmille ja kysellä asioita. Oli sitten isälle soittanut ja isä oli jotain typerää sanonut ja meni into koko hommasta ja jätin kaikki käymiset.

Minä kävin 4 vuotta psykoterapiassa kertomatta vanhemmilleni, aloitin kun olin 17v ja pystyin maksamaan omavastuun itse. Ei vaan ollut vanhempien kanssa sellaisia välejä että voisi puhua mistään syvällisistä tai vaikeista asioista. Osittain senkin takia siellä terapiassa piti käydä...

Mene peilin eteen ja käy siellä näkyvän henkilön kanssa keskustelu miksi lapseni ei puhu.

Ehkä lapsi ei halua huolestuttaa vanhempiaan. En ainakaan itse teininä ongelmistani vanhemmille puhunut, koska en halunnut, että he huolestuisivat, hössöttäisivät tai olisivat pettyneitä minuun.

Ongelmia puin parhaan kaverini kanssa. En tosin olisi uskonut, että hän asioitani olisi kertonut omille vanhemmilleen, niin kuin tässä teillä on ilmeisesti käynyt.

No omaan äitiini oli samanlainen suhde, että piti hoitaa itse itsensä jo lapsesta asti, koska äiti antoi juuri tuolla tavalla tilaa kuin sinäkin - asioista tehtiin tabuja eikä mistään vakavasta voitu puhua eikä toista kohdata henkisesti läheisesti ja turvallisesti. 

Sinulla on nyt tuhannen taalan paikka opetella turvalliseksi vanhemmaksi ja korjata tilanne. Mene vaikka itsekin psykologille, jos et muuten osaa. 

Ap tässä, onpa hyökkääviä vastauksia. En siis halua nyt kysyä lapselta asiasta, koska en tiedä, onko hän esim. puhunut psykologikäynneistä luottamuksellisesti kaverilleen ja kaveri sitten ilman lupaa uskoutunut äidilleen --> jos otan asian esiin lapsen kanssa, voivat välit ystävään kärsiä ja sitä en halua.

Meillä on kotona avoin ja keskusteleva ilmapiiri eikä asioista tehdä tabuja. Kaksi muuta lasta juttelee iloistaan ja suruistaan hyvinkin monipuolisesti, mielestäni harvinaisen avoimesti. Ainoastaan tämä yksi lapsi on vetäytynyt kuoreensa. Olen yrittänyt hellävaroen saada häntä avautumaan, koska kaikki ei selvästikään ole hyvin. En ole siinä valitettavasti onnistunut. Ei kuitenkaan ole kyse siitä, että olisin suhtautunut häneen välinpitämättömästi eikä siitäkään, että en olisi antanut yhtään omaa tilaa.

Joka tapauksessa on selvää, että en ole onnistunut luomaan häneen sellaista suhdetta, jossa hän haluaisi avoimesti jutella kotona, jos on vaikeaa. Olen tästä pahoillani.