Olen onneton

Vauva on 3kk ja todella ihana. Mä vaan en tahdo jaksaa. Yleensä menee ihan hyvin, nyt oon vaan tosi väsynyt jotenkin ja kaikki tuntuu olevan huonosti.



Ahdistaa kun miehen kanssa on aika kireetä välillä eikä meillä ole enää yhteistä kahdenkeskistä aikaa ollenkaan. Tiedän että tää on ihan tavallista, mutta kun on meidän eka lapsi niin muutos entiseen on aika iso. Lisäksi mun raskaus oli alusta loppuun tosi vaikea, niin että koko vuoden meidän elämä on ollut aika perseestä eikä olla voitu tehdä juuri mitään kivaa. Me rakastetaan kyllä toisiamme, mutta hermot menee itse kullakin.



Lisäksi mulla ei ole juuri kavereita, joilla olisi lapsia, tai on, mutta ne asuu niin julmetun kaukana. Olen siis päivät pitkä oikeestaan yksin. Yhteen kivaan tyttöön tutustuin ja sillä on kanssa vauva, mutta ilmeisesti hän ei musta pidä kun meidän piti tällä viikolla nähdä mutta ei sitten kuitenkaan. Kaikki muut kaverit on hävinneet raskauden myötä. Mulla täällä paikakunnalla yksi todella hyvä ystävä, mut hänkin jostain syystä häipynyt kuin tuhka tuuleen. Keväällä kun olin raskaana ja kipee, hän löysi uuden ystävän eikä enää ilmeisesti tarvitse mua eikä uskalla ottaa yhteyttä tai halua, kun ajattelee että olen vaan lapsen kanssa. Niin kuin olenkin.



Olen vaan niin julmetun väsynyt ja onneton. Tuntuu että kaikki pyllyllään. Ihana lapsi on joo, mutta sen takia parisuhde menossa päin seiniä ja musta tulossa tiuskiva ämmä. Työtä ei ole odottamassa, haluaisin perustaa yrityksen, mutten tiedä mistä alkaa. Koti ihan kaaoksessa kun vauva roikkuu mussa kiinni (mä en vaan osaa imuroida kantoliinan kanssa kuten supernaiset). Ruokaakaan en saa tehtyä. Raskauskilotkin on vielä jäljellä, joka aamu punnitsen ja ajattelen et ne alkaa hävitä, mut katin kontit! Kuitekin lapseni kasvaa täysimetyksellä ihan hulluna, miten se ei vaikuta muhun lainkaan?



Mä olisin halunnut useamman kapsen, mutta en taida kyetä sihen hommaan. Ei sovi mulle raskaus ja vauvat. Poistun itkemään takavasemmalle.



oon