Mitkä on olleet sinun parhaat ikävuotesi?

1-4. Silloin oli turvallista.

0-13.  Ei tule parempia.

0-6. Ei ollut murheita.

Koen eläväni nyt elämäni parasta aikaa, koska muutin pari vuotta sitten nuoruuden pikkuyksiöstä isompaan ja parempaan asuntoon josta haaveilin pitkään, olen löytänyt itselleni ihanan rakastavan miehen usean epäsopivan miehen jälkeen ja olen myös päässyt eroon nuoruuden mt-ongelmista.

Olen tyytyväinen elämääni joten en sinänsä haaveile "paremmasta", mutta toivon tietysti että elämäni tulee myös pysymään yhtä hyvänä kuin nyt on. Eihän sitä ikinä voi tietenkään tietää ja esimerkiksi omien vanhempieni kuolema pelottaa, tällä hetkellä olen onnekas kun molemmat ovat vielä elossa ja hyväkuntoisia.

Jaa-a. Ehkä 34-42v.  Syitä: pitkän lapsettomuuden jälkeen olin saanut vihdoin lapset (kaksoset :)), tuosta alusta kun pari vuotta mennään eteenpäin (36v -->) laihdutin roimasti (vauvakilot 10kg ja muutakin pois, yhteensä 16kg lähti) enkä ole koskaan näyttänyt niin hyvältä aikuisiälläni. Parisuhde taivaallinen varsinkin noin 38v eteenpäin kun oli vähän enemmän aikaa toisillemme.  

Ihan realistisesti ajatellen asiat lähtivät heikkenemään 42 ikävuoden paikkeilla. Parisuhde väljääntyi kummankin työkiireiden vuoksi ja kaiketi ihan raadollisesti sen vuoksi että takana oli jo 15v yhdessä, sen myötä ahdistus vähän nousi pintaan ja mitäpä muuta olisin tehnyt kuin ruvennut syömään, olin isommassa onnettomuudessa jonka seurauksia yhä kannan kropassani. Lapset ovat toki yhä ihania mutta eivät enää sellaisia äidin luona kiehnääjiä kuin ennen. Kiva tietenkin että on vähän enemmän vapautta mutta kaipaan kyllä sitä pikkulapsiaikaa jolloin lapset hihkuivat ilosta vaikka mistä pienestä asiasta. Sitä näki itsekin maailman aivan erilaisena ja mielenkiintoisempana kun katsoi asioita lasten silmin. 

Nyt olen 46v. Jotain tarttis tehdä. Kaipaan sitä 36v ikäistä minääni ja hänen elämäänsä.

Ikävuoder 14-20

Toki silloin oli asioita joita en takaisin haluaisi (hirveä ujous ja epävarmuus, ja jokaisesta "mokasta" maailma kaatui)

Mutta se välillä ihan kirjaimellisesti vatsassa kihelmöinyt positiivinen jännitys, kun kaikki tuntui olevan edessä, tuntui että elämäni alkaa ja voin tehdä mitä vaan, tavata kenet vaan, elää hurjaa ja villiä vapaata nuoruutta, olin kaunis ja sain paljon ihailua ja ihailijoita piisasi.

No sitten alkoikin elämä. Työt, väsyttävä arki velvollisuuksineen ja vastuineen. Parisuhdeongelmat, kauhea työpaikka, vaativat pikkulapsiajat, työttömyys, sairastuminen, uuden opettelu, vaativa uusi opiskeluaika, vuorotyöt... huh mitä sitä onkaan käynyt läpi.

Olen ihan onnellinen nytkin, nelikymppisenä, monet kriisit selättäneenä, paljon itsevarmempi, terve, kasvanut Aikuiseksi. Elämäni on hyvää ja olen siitä syvästi kiitollinen. Mutta se uutuudenviehätys kaikesta, maailmaa syleilevä energinen naiivi innokkuus ja kihelmöinti uutta ihanaa päivää illalla odottaen on kyllä iäksi kadonnut. ...toisaalta ei kai sitä järjissään olisi pysynyt jos sitä olisi kestänyt kaikki nämä vuosikymmenet...

39-41. En ole vielä ehtinyt pidemmälle. Velat maksettu, lapsi itsenäistyi, pitkä parisuhde kunnossa, varaa vähentää työntekoa, aikaa ja energiaa harrastaa.

0-12! Ihan huippua. Sitten alkoi valjeta että elämä on pöllöä ja ihmiset hulluja.

Olen 41v ja koko ajan paranee. Lapsuus ja nuoruus oli kamalaa.