Olen 30v. Edellenkin oppimishäiriöinen, ulkopuolelle jäänyt.

Mene tekemään jotain sellaista, missä ei tarvitse keskittyä niin paljon. Esim. poiminta. Ilot elämään muualta kuin töistä.

Mulla sama kuin sulla ap ja olen kohta 50v. Mun mieheni on nykyään ihan kyllästynyt minuun mutta en oikein osaa poiskaan lähteä kun en tiedä millä sitten tulisin toimeen.

Eli asia tosiaan on niin että add/adhd pilaavat lopullisesti elämän.

hoitamaton add/adhd kyllä pilaa, mutta kyllä sitä hoitoa saa jos sellainen todetaan.

Ei pidä lannistua :)

Vertaistuen tärkeyttä ei voi tässä kohti alleviivata liikaa. Sieltä tulee uusia näkökulmia, ystäviä, sielunsiskoja ja veljiä sekä uusia keinoja millä muut ovat päässeet vastuksien yli. Sinne, rohkeasti. Itse itkin kun adhd-liiton kurssilla tapasin yhdeksän muuta "kaltaistani", ensimmäiset aikuiset itseni lisäksi.

Itsekin olen saanut potkut, kun unohtelin nooeatempoisessa työssä. Silloin syytin itseäni, mutta nykyään ajattelen työnantajan olleen ahne ja laittaneen nuoret työntekijät liian lujille. Löysin alan ja työn missä saa tehdä yhden asian kerrallaan. Nykyään minä tyhmä, joka en mennyt lukioon koska yläastekin oli vaikea, opiskelen korkeakoulussa ainoana ongelmana ikuinen viime tipassa oleminen. Työtä oon itseni kanssa tehnyt diagnoosista saakka, 12 vuotta. Voin sanoa että kapasiteettiä riittää normi tavista enemmän, kun on ikänsä haahuillut aikansa ja sitten vähän vasemmalla kädellä ottanut muun porukan kiinni.

Mullakaan ei ole ajokorttia enkä kyllä tarvikaan, koulutkin jäi kesken eli ei mitään tutkintoa, töitä sentään teen, matalapalkka-alalla luonnollisesti. Mulla tämä elämässä epäonnistuminen johtuu lähinnä laiskuudesta, tyhmyydestä ja masennuksesta.