Äiti jaksaa aina vaan säälitellä itseään, en kestä.

Olen joutunut vähentämään kanssakäymistä äitini kanssa vuosien varrella todella minimiin. Olen meidän sisarusparvesta vanhin ja vastuunkantaja. Äiti surkutteli siitä asti kuin muistan sitä, että hänestä olisi tullut näyttelijä ja laulaja, jos syntymäni ei olisi muuttanut suunnitelmia. Kannoin jo pienenä lapsena kamalaa syyllisyyttä tästä. Äiti myös kertoi jo varhain, että olin vahinkolapsi, mutta sisarukseni olivat tietysti oikein toivottuja. En kelvannut mihinkään, tein aina kaiken väärin. Oikeasti olin umpikiltti kympin tyttö. Äiti ei kestänyt ikinä mitään "saavutuksiani", ei hymytyttö-patsasta tai laudatureita. Hymytyttö-patsaan olisin ottanut kotoa muuttaessani, mutta äiti sanoi, että "sehän on vanhemmille se palkinto". Jep, yökaudet kuuntelin tappeluita ja juomista ja raahasin itseni kouluun parin tunnin unilla. Äiti ei koskaan auttanut missään kouluasioissa. Noh, tämä avautuminen siis siitä, että pitkästä aikaa viikonloppuna vietimme aikaa yhdessä. Mainitsin jostain työasiastani toiselle ihmiselle ja äidillä veti välittömästi mustiin. Äiti ei kestä hyvää työ/perhe/taloustilannettani, eikä pysty edes sanomaan (!) ammattiani ääneen! Ravintolassa äiti näki jonkun elokuvajulisteen ja taas tuli vanhat katkeruudet ja "musta tulikin tyhjän pantti"-kommentit. Äidillä olisi ollut mahdollisuuksia opiskella, ym. mutta ei niin tehnyt. Kannoin vuosikymmeniä ihan toivotonta taakkaa siitä, että pilasin äidin elämän vain syntymällä, nyt olen hyvässä vaiheessa, sillä ymmärrän, että se ei ole totta. Onko kohtalotovereita, äitien syntipukkeja?