Lue keskustelun säännöt.
Vaikeasti mielisairaiden omiaisia? Miten selvitä surusta?
02.08.2020 |
Minulla on paranoidi skitsofrenikko veli, jonka tilanne on aika toivoton ja joskus on vaikea suhtautua. Minulle rakasta veljeä ei enää ole eikä tule olemaan, on vain joku toinen ihminen hänen kuorissaan. Joskus tuntuu, että olisi helpompi surra kuollutta veljeä, kuin tätä nykyistä tilannetta.
Meillä on pieni ikäero ja olimme lapsina läheisiä. Veli oli oikea hymypoika, fiksu, sosiaalinen, hyvä koulussa, urheilullinen, hyvin pidetty, paljon ystäviä. Lukioaikoina alkoi muutos, ensin alkoi polttaa pilveä, lopetti joukkueurheilun, kaveripiiri ensin vaihtui ja sitten alkoi eristäytyä uusistakin kavereista. Ensipsykoosi 19-vuotiaana. Siihen lyhyt pakkohoitojakso ja lääkkeet purivat hyvin ja vuosi meni kotonakin aika hyvin, mutta sitten vakuuttui, että kannabis olisi se hyvä lääke, alkoi polttaa enemmän ja lopetti lääkkeet. Eristäytyi kokonaan muutamaksi vuodeksi. Vapaaehtoisesti ei hoitoon suostunut, pakkohoidon kriteerit eivät aivan täyttyneet. Syyllistyi sitten vakavaan väkivaltarikokseen, jossa vain hyvä tuuri esti uhrin kuoleman. Sen jälkeen tahdonvastaiseen hoitoon, mutta nyt lääkitys ei enää tehonnut kuten ensimmäisessä psykoosissa.
Nyt hänet on jo siirretty lähipsykiatriseen sairaalaan, mutta TEO-potilas on edelleen ja tuskin pärjää enää koskaan sairaalan ulkopuolella. Lääkkeet toimivat huonosti ja tällä hetkellä antipsykoottien sijaan saakin enemmän bentsoja, jotka tietysti eivät auta harhoihin, mutta rauhoittavat.
Hänen tilansa on kurja, nuoruuden suuruuskuvitelmat ovat vaihtuneet pelottaviin, tuskaa tuottaviin harhoihin ja tosiaan antipsykootit auttavat vain rajatusti ja kroppa ei kestä sitä yhtä, joka vähän paremmin auttoi nyt myöhemmässäkin vaiheessa. Jos nuorena kuvitteli olevansa joku maailman kuningas, niin nyt kokee olevans ajoku syntipukki, jonka vikaa ja vastuulla on kaikki maailman pahuus. Lisäksi hyvin tuskaisia tuntoharhoja.
Pitkittyneet psykoosit ovat tehneet hänestä kognitiivisen raunion ja bentsot tietysti vielä pahentavat. Tuntuu, että hänen koko elämänsä on pelkkää kärsimystä.
Kävin häntä äskettäin katsomassa ensimmäistä kertaa koronakaranteenin jälkeen ja taas iski päin näköä, kuinka oikeastaan mitään minun pikkuveljestäni ei ole jäljellä. Ei hymyä, huumoria, yhteisiä muistojakaan. On vain se kärsivä ihmisraunio. Ja koska hän on elossa, tuntuu, ettei oikein ole lupaa surrakaan.
Isosisko
Kommentit (17)
Lähisuvussani 20 v nainen.
Pahat pakko-oireet, ahdistus. Ei pärjää oikeastaan hetkeäkään yksin. Koko perheen elämä on ollut kriisitilassa jo monta vuotta. Apua on annettu, mutta eipä näy toimivan.
Välillä otetaan johonkin hoitoon, vapautetaan pian, koska itse haluaa.
En tiedä, mitä tulevaisuudelta voi odottaa.
Surettaa ihan kamalasti, koko sukua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oma isosiskoni on samalla tiellä.
Se valoisa ihminen on nyt vainoharhainen, todennäköisesti miestään kohtaan väkivaltainen ja pakkomielteinen. En voi enää vastata hänen puheluihinsa, koska harhat ovat pahentuneet.
Pelkään hänen miehensä puolesta.
Sisko lopettaa psykologeilla käymisen heti kun alkaa edistyä. Hoitoon ei aikuista saa.On itsekin sanonut, ettei hänestä ole enää paljoa jäljellä.
Näitä on vaikea käsittää, koska olemme periaatteessa saaneet yhtä hyvät kortit elämässämme.
Sos....
Hirveän surullinen kohtalo teillä ap, ja muillakin... Toivottavasti veljesi elämässä käy vielä käänne parempaan, voimia.
Surullista. Mutta huomauttaisin, että nykyään ei yleensä enää puhuta mielisairaista eikä mielisairaaloista.
Vierailija kirjoitti:
Oma isosiskoni on samalla tiellä.
Se valoisa ihminen on nyt vainoharhainen, todennäköisesti miestään kohtaan väkivaltainen ja pakkomielteinen. En voi enää vastata hänen puheluihinsa, koska harhat ovat pahentuneet.
Pelkään hänen miehensä puolesta.
Sisko lopettaa psykologeilla käymisen heti kun alkaa edistyä. Hoitoon ei aikuista saa.On itsekin sanonut, ettei hänestä ole enää paljoa jäljellä.
Näitä on vaikea käsittää, koska olemme periaatteessa saaneet yhtä hyvät kortit elämässämme.
Voit tehdä hänestä huoli-ilmoituksen. Se on läheisenä velvollisuutesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surullisia asioita, mutta voiko sitä muuta kuin yrittää hyväksyä ja elää surun kanssa? Antaa lupa sille, puhua jonkun kanssa siitä menetyksestä, tehdä niitä asioita veljen kanssa,joita voi... Helpottaako sekään?
Kyllä näitä murheita tosiaan usealle meistä kasautuu.. voi olla muutakin sairautta,läheisen päihderiippuvuus, ihmisten katoamisia, ja kaikkea.. ei ole helppoa elämä.
Kaikkea hyvää ap:lle ja veljelleen!
Hyvä on, että on hoidossa. Raskasta on sitä katsoa, itsellä sairastunut läheinen. Aika vähän auttaa ja tilanteeseen tottuu, vaikka suru on aina läsnä. Osastolla on paras hoito, toivotaan, että löydetään sopiva lääke/lääkeyhdistelmä. Kun sairaus on saatu tasapainoon, psyk. osaltolta seuraava vaihe on esim. tuettuun asumiseen siirtyminen. Siellä jatketaan kuntoutumista ja elämän uudelleen opettelua. Mielenterveyssairaudet myös usein tasaantuvat iän myötä ja ihminen oppii sairauden kanssa elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on sama tilanne ja ainoa keino oli hyväksyä ja päästää irti, antaa vastuu niille tahoille jotka ovat siihen koulutettuja. Niin oli parempi.
Vierailija kirjoitti:
Surullista. Mutta huomauttaisin, että nykyään ei yleensä enää puhuta mielisairaista eikä mielisairaaloista.
Eiköhän se ole tuossa tilanteessa se ja sama millä termeillä asia ilmaistaan. Voimia ap, itse olen käynyt saman läpi jo kauan sitten ja tiedän kyllä nuo tuntemukset. Muistathan, että sinulla on oma elämä ja sinun tulee pitää huoli omasta voinnistasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla samanlainen tilanne, paitsi että siskon vointi oli huono jo silloin kun olin lapsi. Hän oli henkisesti ja fyysisesti väkivaltainen minua kohtaan sekä muutenkin pelottava. Tämän seurauksena kärsin traumanjälkeisestä stressihäiriöstä, jonka takia en pysty juurikaan tapaamaan siskoani. Välillä surettaa kun haluaisi tukea edes vähän, mutta oma pää ja kroppa eivät kestä tapaamisia. Äiti hoitaa enimmäkseen siskoa kotona enkä pysty häntäkään juuri tapaamaan.
Mitenhän äitihullun äiti pärjäilee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullista. Mutta huomauttaisin, että nykyään ei yleensä enää puhuta mielisairaista eikä mielisairaaloista.
Eiköhän se ole tuossa tilanteessa se ja sama millä termeillä asia ilmaistaan. Voimia ap, itse olen käynyt saman läpi jo kauan sitten ja tiedän kyllä nuo tuntemukset. Muistathan, että sinulla on oma elämä ja sinun tulee pitää huoli omasta voinnistasi.
Puhukoon sitten vaikka hourusta jos vanhahtavaa ja epäkorrektia termiä haluaa käyttää.
Pitää hyväksyä vaan asia vaikka surulliseksi tekee. Käy katsomassa jos hyväksyy sinut ja tykkää että käyt.
Mun sisko asuu ihan kotona mutta hänellä persoonallisuushäiriö ja alkoholisti nykyään.
Hänen kanssa ei vaan voi olla koska aiheuttaa niin paljon.
Hän siis varastaa ja voi myös viedä identiteettisi.
Raha on se mikä sanelee hänen toimintaansa ja hänessä jotain muutakin pelottavaa. Muuttuu aivan kauheaksi jos asiat ei mene niin kun haluaa.
Hänen kanssa on vaan mahdoton olla.
Toki asia surettaa mutta ajattelen ettei asialle vaan voi mitään.
Olen myös äitini menettänyt, äidillä alzheimer.
Ihminen muuttuu muuksi jonkun sairauden myötä. Ei ole enää sitä ihmistä joka oli olemassa ja raadollista sitä on katsoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielisairauksista puhutaan edelleen ja nimenomaan erotuksena mielenterveysongelmista. Mielisairauksia ovat psykoosisairaudet eli skitsofrenia ja bipolaari ja aloittajan veli nimenomaan on mielisairas. Vaikeahoitoisella skitsofreenikon ongelma ei ole mielenterveyden haasteet sen enempää kuin haimasyöpää sairastava ei kärsi vatsanalueen vaivoista.
Suosittelen tutustumaan FinFami ry (Mielenterveysomaisten keskusliitto) toimintaan, jota on monella paikkakunnalla! Olen saanut korvaamatonta vertaistukea.
Isäni on skitsofreenikko, jolla lääkkeet tehoavat huonosti ja joka pärjää vain sairaalassa tai hyvin tuetussa asumisessa. Tavallaan minulla ei isää olekaan. On se isovanhempien ja äidinkin kertoma mies, joka heistä on isäni ja on se ihmisraunio siellä hoivakodissa ja heitä on vaikea käsittää samaksi.
Mielenterveysongelmista on tabuja karsittu, mutta mielisairaudet edelleen julkisesti vaietaan olemattomiin. Julkisessa keskustelussa vaikeasti sairaita ei ole kuin korkeintaan rikosten ja mielentilatutukimusten yhteydessä.
Oma isosiskoni on samalla tiellä.
Se valoisa ihminen on nyt vainoharhainen, todennäköisesti miestään kohtaan väkivaltainen ja pakkomielteinen. En voi enää vastata hänen puheluihinsa, koska harhat ovat pahentuneet.
Pelkään hänen miehensä puolesta.
Sisko lopettaa psykologeilla käymisen heti kun alkaa edistyä. Hoitoon ei aikuista saa.
On itsekin sanonut, ettei hänestä ole enää paljoa jäljellä.
Näitä on vaikea käsittää, koska olemme periaatteessa saaneet yhtä hyvät kortit elämässämme.