Miten käsittele sen, kun vanhempanne (=lapsenne isovanhemmat) pitävät teitä lapsiaan eri arvoisena?

on saatu erilaisia ja eri verran lahjoja jne. Mun sisko on saanut enemmän taloudellista apua ja esim käyttää mun vanhempien autoa paljon, koska asuu siinä lähellä ja koska tarvitsee apua enemmän. Mä taas olen saanut henkistä tukea kun olen erityislapseni kanssa tarvinnut sitä.



Minusta näitä asioita ei pidä eikä voi mittanauhan ja vaa'an kanssa mitata.

Mieheni vanhemmat kohtelevat lapsenlapsiaan hyvin eriarvoisesti. Meidän lapsi on toiseksi nuorin heidän lapsenlapsistaan ja kiinnostus lopahti jo raskausaikana, kun kuulivat nuorimman lapsenlapsen odotuksesta. Tämä syntyi samana vuonna meidän lasta myöhemmin ja sai kaiken huomion, hyvä kun viitsivät meidän vauvaa tulla edes katsomaan.



Joskus kieltämättä tuntuu väärältä, että me asumme kaikkein lähimpänä heitä, eivätkä he koskaan esimerkiksi hoida meidän lasta. Muita lastenlapsiaan hoitavat kyllä lähes joka viikko. Muilla olisi toisetkin isovanhemmat hoitamassa, mutta meillä ei ole, joten tarvetta tosiaan olisi joskus. En sano, että olisi isovanhempien VELVOLLISUUS ottaa lasta hoitoon, mutta eriarvoisuus harmittaa. Meidän täytyy ottaa maksullinen hoitaja esim. MLL:stä kun mieheni sisarukset voivat vaan viedä lapsensa mummolaan, eikä kyse tosiaan ole siitä, että me olisimme ne joilla siihen olisi eniten varaa.



Tiedän, että eriarvoisuus johtuu siitä, että he eivät ole koskaan pitäneet minusta eikä minua ole koskaan oikein "hyväksytty sukuun". Sekin tuntuu kurjalta, että sitä tavallaan kostetaan lapselle. Joskus syytän itseäni siitä, että en ole ollut riittävän hyvä miniä, vaikka en osaakaan sanoa mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin. Olla vain toisenlainen ihminen?

yksi siskoista sai kaiken mitä keksi pyytää, autoa lainaan, rahaa, vaatteita jne. Muut saatiin vain jos oltiin ensin tehty jotain hommia niska limassa ja siltikin ladeltiin ehtoja. Esim. auto lainaa jos on 2h päästä takaisin kotona. Sisko sai vaikka 2vrk lainaa jos halusi eikä tarvinnut tehdä mitään, muut ei koskaan. Siskolle en ole katkera sillä hän ei käyttäny vanhempia hyväksi, vaikka huomasi asian. Vanhemmille sen sijaan olen hemmetin katkera.

Mutta siskoni ei tarvinnut mitää tehdä,niin sai kaiken minkä haluaa. Nykyisin ihan sama juttu. Lisäksi siskoni lapsia kyllä hoidetaan sen minkä ehtivät, mutta meidän lasta ei koskaan. Ei tarjouduta eikä nyt olla edes pyydetty. Korostan myös, että ei ole isovanhempien velvollisuus, mutta olisihan se kiva että he olisivat tasapuolisia...

...ei enää satu kuten lapsena. Meidän perheessä ovat vain pojat olleet oikeita lapsia. Heille on pienestä pitäen kustannettu polkupyörät, mopot, autot ja talon rakennusaineet. Minulle ei mitään, koska olen tyttö ja minuun sijoitetut panokset menevät vieraan miehen hyväksi. Hullua, mutta totta, ja asia, jolle en voi yhtään mitään. Onnellisen elämän avain onkin tunnistaa ne asiat, joita ei voi muuttaa, ja lakata murehtimasta niitä.

henkisesti ja taloudellisesti niitä, jotka eivät ilman näytä pärjäävän.



Eli minä, joka jaksoin käydä kouluni, maksaa lainani, hoitaa kolme peräkanaa syntynyttä lastani, en ole koskaan saanut yhtään mitään. En rahaa, en lahjoja (suklaarasioita lukuunottamatta jouluisin), en hoitoapua, en kertakaikkiaan mitään.



Kolme sisarustani ovat saaneet sitten kaiken: rahaa, lainoja maksettu, ulkomaanmatkoja maksettu, ruokaa viedään kotiin kassikaupalla jne. Ovat selkeästi heikommilla kuin minä. Omasta syystään tosin.



Vanhempani hoitavat asiat näin, enkä ihan kaikkea kyllä aina ymmärrä. Mutta niin makaavat kuin petaavat, enpähän ole heille mitään velkaa koskaan. Kun itse makaavat vanhainkodissa, oletan toki, että sisarukseni ovat ne, jotka siellä ravaavat. Ja turha kenenkään kommentoida, että olenpa huonokäytöksinen ja tyly. Niin olenkin, mutta ihan syystä.

Elikkä kunhan se vanhuus sitten iskee isovanhempiin, niin pyydelkööt sitten apua niiltä lellikkilapsiltaan. MInulta on turha tulla apuja kerjäämään, vaikka sairaanhoitaja olenkin.



Kyllähän se sattuu kun huomaa, että eriarvoisina pidetään. Mutta asiaa on vaikea ottaa keskusteluun, koska kuitenkin lasten takia toivon, että edes jonkinlaiset välit isovanhempiin säilyisivät.

Hänen mielestään asialle ei mitään voi, pitää vaan asennoitua niin että kun kerran itse on asiansa pystynyt muutenkin hoitamaan, niin hoidetaan vastedeskin.

Heidän ei tarvitse joutua näkemään sitä eriarvoisuutta, jos he eivät sitä itse tajua.

oma isäni on myös sellainen, että POIKA on parasta! Omat pojat ja lapsenlapsista pojat on ihan eri asemassa kuin tytöt.



Halveksittavaa. Onneksi itse en ole perinyt tuollaista kusipäisyyttä.

saivat heiltä lapsena vaatteita, rahaa, harrastusrahaa ja -kuljetuksia, yms. Ja edelleen saavat. Mulle eivät ole antaneet oikein mitään, lapsena en saanut edes vaatteita vaan piti kulkea pikkusiskon vanhoissa. Opiskeluaikana eivät tukeneet millään lailla, haukkuivat vaan ja sanoivat "mee sossuun". Muita lapsia tukivat rahallisesti.



Viime vuonna väsähdin. Pilasin elämäni totaalisesti. Vaikka nyt on surkeaa, olen jossain mielessä tyytyväinen, että vanhempani saivat nyt rangaistuksen: en olekaan menestyvä ja hyvä ihminen, vaan kaikin puolin paheksuttava.

Mun veljen vaimo voisi valittaa, että veljeni lapset eivät muka ole yhtä arvokkaita kuin minun meidän vanhemmille. Tämä ei pidä paikkaansa ja mitään materiaa ei tosiaan saada enempää. Syy miksi mummu huomioi näkyvämmin mun lapsia on se, että minä annan mummulle tilaa olla mummu. Veljeni vaimo kontrolloi ja kyttää äitimme toimintaa tosi tiukasti ja tavallaan syö tilan mummuilulta. En mä koskaan ohjeista mummua, mitä lapselle saa antaa ja koska. En mä ohjeista vaatteista tai ylipäätään siitä, saako lapset viedä lähipuistoon KÄVELLEN vai ei. Mun ja veljeni vanhemmat on täysjärkisiä, koulutettuja ja terveitä ihmisiä, joilla ei ole yhtään mitään ongelmaa ollut omassa vanhemmuudessakaan ja ovat isovanhempien tapaan ylihuolehtivia, joten mitään syytä tuolle yliohjeistukselle ei ole olemassa paitsi alistaa vanhempiamme.



Tästä syystä äitini on arka veljeni lasten seurassa. Kaipaa lapsia kovasti ja tykkää hirveästi, mutta ei uskalla lähestyä, ostaa pikkulahjoja jne. Hyvä kun syliin uskaltaa ottaa, ettei tule heti köniin.



Saadakseen jotain pitää myös antaa...

ja oletetaan, että minä huolehdin vanhuksista. Mitä tekis?