Jos pelaatte lastenne kanssa peliä, annatteko lasten voittaa?

Iästä ja pelistä. On se opittava myös häviämään.

lapseni poikia, 4v ja 6v, ja ihan " tosissaan" pelataan, eli jos äiti/isä voittaa niin sit kans voittaa. Mutta korostan aina puheissani pelaamisen hauskuutta, kuinka siitä pelihetkestä voi nauttia eikä voitolla tai häviöllä ole niin väliksi. Isompi varsinkin tämän jo alkaa ymmärtämään, pienemmällä tulee helposti vielä kiukku. Mutta mielestäni pelaaminen on tärkeä kasvatuksellinen tapa osoittaa, a) ettei elämässä voi aina voittaa, mutta b) sen ja muidenkin pettymysten yli voi päästä ja c) nauttia ihan vain siitä tekemisen riemusta.

ja todellakin voitan silloin kun oikeasti voitan! Välillä jos näyttää, että vain minä voitan pelit niin varovasti fuskaan niin että lapsikin saa voittaa ;) suurimmaksi osakai lapsi siis voittaa, mutta myös minä välillä. Eihän se pelaaminen ole mistään kotoisin jos aina tulee voitto?

esim muistipeleissä velivuotias pesee minut mennen tullen , vaikka oikeasti koittaisin keskittyä ;)



Jossain dominoissa, missä peli ratkeaa sattuman kautta mitä kortteja tulee, annan usein itseni voittaa. Koitan kyllä neuvoa lapselle pelitaktiikoita, että milloin kannattaa laittaa tuplapalat (missä samat numerot molemmin puolin) ja milloin tavallinen pala.



Eihän elämästä tule mitään jos aina menee homma putkeen. Kyllä lapsen itsetunnon pitää kestää häviämistä ilman että pelilauta räjähtää tai se lapsi.

tärkeimmistä asioista jonka pitäisi oppia, jotta elämästä ei tule tuskien taivalta. Eli en anna lasten voittaa... No toki välillä jos ei millään tunnu muuten voittavan, mutta esim. noppapeleissä on kyse tuurista eikä taidosta joten lapset voittavat usein ilman minun apuja. Psykologi Jari Sinkkosen sanoja siteeraten: " Kasvatuksessa aikuisten tärkein tehtävä on tuottaa lapsille pettymyksiä" .

lähtien, kun ovat olleet n. 2v. Välillä annan voittaa, välillä pelään itse sen verran tosissani, että voitan. EHkä 60-70 %:lla kerroista annan lasten voittaa. Minusta se on kasvatuksellisesti tärkeää, siis että oppii myös häviämään ja ehkä vähän sitäkin, että ihan jo se itse pelaaminen on kivaa, ei pelkästään se, kuka voittaa.



Vähän oudolta kuulostaa, jos miehen lapset aina sotkee pelit ennenkuin edes ollaan lopussa. Jos pelit on valittu sopivasti ikäkauden mukaan, kyllä niitä normaalilla keskittymiskyvyllä varustettujen pitäisi jaksaa ihan kunnollakin pelata.

Alkuun saatan antaa voittaa, että hoksaa pelin idean. Sitten olenkin jo tosissani. Mutta tilanteesta riippuen, jos ollaan pelattu samaa peliä monta kertaa ja aina vaan voitan niin annan kyllä lapsenkin välillä. Meillä ei onneksi pahoja raivareita hävitessä tule (joskus esim. väsyneenä kylläkin) ja muutenkin saan itse olla erittäin tosissani, että edes pystyn voittamaan 4v:n muistipelissä... :-D

Mutta useinhan kyse onkin tuurista, joten se voittaa, kellä paras onni on. Muistipelissä häviän auttamatta lapsilleni.

Meillä miehen lapsi on todella huono häviäjä ja on kuitenkin teini-ikäinen jo. Olenkin miettinyt että miten hän oppisi häviämään paremmin ja ottamaan voiton maltillisemmin? Eli jos häviää niin latistaa pelimielen kaikilta, alkaa mutisemaan että on AINA niin huono kaikissa eikä ikinä pärjää jne. Yleensä siinä vaiheessa saa kannustusta muilta. Sen sijaan jos sitten voittaa niin hyppii/tanssii ja osoittelee muita että olittepa huonojä, lällälää, mä olen paras kaikista, häähää oon paremipi kuin sinä jne. Eli aika rasittavaa tuo tilanne jos hän sattuu voittamaan.

Ja jos voittaa niin on toooosi ärsyttävä.

Me ei voida pelata mitään yhdessä:(

Eli ei opi häviämistä jos ei jo lapsena opeteta.

Vierailija:

Meillä miehen lapsi on todella huono häviäjä ja on kuitenkin teini-ikäinen jo. Olenkin miettinyt että miten hän oppisi häviämään paremmin ja ottamaan voiton maltillisemmin? Eli jos häviää niin latistaa pelimielen kaikilta, alkaa mutisemaan että on AINA niin huono kaikissa eikä ikinä pärjää jne. Yleensä siinä vaiheessa saa kannustusta muilta. Sen sijaan jos sitten voittaa niin hyppii/tanssii ja osoittelee muita että olittepa huonojä, lällälää, mä olen paras kaikista, häähää oon paremipi kuin sinä jne. Eli aika rasittavaa tuo tilanne jos hän sattuu voittamaan.

Vierailija:

lähtien, kun ovat olleet n. 2v. Välillä annan voittaa, välillä pelään itse sen verran tosissani, että voitan. EHkä 60-70 %:lla kerroista annan lasten voittaa. Minusta se on kasvatuksellisesti tärkeää, siis että oppii myös häviämään ja ehkä vähän sitäkin, että ihan jo se itse pelaaminen on kivaa, ei pelkästään se, kuka voittaa.

Vähän oudolta kuulostaa, jos miehen lapset aina sotkee pelit ennenkuin edes ollaan lopussa. Jos pelit on valittu sopivasti ikäkauden mukaan, kyllä niitä normaalilla keskittymiskyvyllä varustettujen pitäisi jaksaa ihan kunnollakin pelata.

nuorempi pelaa, mutta jos tajuaa häviävänsä, sotkee pelilaudan ja kieltäytyy tekemästä mitään.



ap

saako lapsi katsoa telkkua kun haluaa, saako lapsi jälkiruokaa vaikka pääruoka ei ole maistunut, saako lapsi mankumalla kaupassa herkkuja/karkkia.



Vastoinkäymisen sietoa kannattaa alkaa harjoitella jo pienestä (vauva joka ei osaa puhua, täytyy tietysti ruokkia aina kun hän ilmoittaa että on nälkä). Eli ei aina tanssita lapsen pillin mukaan, yllättävän pienetkin ymmärtävät kun juttelee rauhassa että miksi ei saa sitä ja tätä vaikka muilla olisikin.



Kyllä melko varpaillaan saatte elää lapsen kanssa joka ei siedä mitään vastoinkäymisiä. EI ole muun perheen kiva pelata jos pitää miettiä että kuka saa voittaa ja mitä nyt tapahtuu kun väärä ihminen sattui voittamaan. Huh huh kun on vanhemmuus hukassa joillakin

Vierailija:

saako lapsi katsoa telkkua kun haluaa, saako lapsi jälkiruokaa vaikka pääruoka ei ole maistunut, saako lapsi mankumalla kaupassa herkkuja/karkkia.

Vastoinkäymisen sietoa kannattaa alkaa harjoitella jo pienestä (vauva joka ei osaa puhua, täytyy tietysti ruokkia aina kun hän ilmoittaa että on nälkä). Eli ei aina tanssita lapsen pillin mukaan, yllättävän pienetkin ymmärtävät kun juttelee rauhassa että miksi ei saa sitä ja tätä vaikka muilla olisikin.

Kyllä melko varpaillaan saatte elää lapsen kanssa joka ei siedä mitään vastoinkäymisiä. EI ole muun perheen kiva pelata jos pitää miettiä että kuka saa voittaa ja mitä nyt tapahtuu kun väärä ihminen sattui voittamaan. Huh huh kun on vanhemmuus hukassa joillakin

Olen itse tuollainen huono häviäjä. Olen ollut sellainen aina, eikä todellakaan ole ollut puutetta harjoitustilanteista. Minulla oli kaksi vanhempaa veljeä, jotka pitivät huolta siitä, että hävisin usein. En todellakaan käsitä, mitä vanhempani olisivat voineet tehdä toisin.



Minulla on nopeat ja voimakkaat reaktiot kaikkeen, ei pelkästään häviämiseen. Liikennevaloissa olen aina ensimmäinen, joka lähtee.

Vierailija:

saako lapsi katsoa telkkua kun haluaa, saako lapsi jälkiruokaa vaikka pääruoka ei ole maistunut, saako lapsi mankumalla kaupassa herkkuja/karkkia.

Vastoinkäymisen sietoa kannattaa alkaa harjoitella jo pienestä (vauva joka ei osaa puhua, täytyy tietysti ruokkia aina kun hän ilmoittaa että on nälkä). Eli ei aina tanssita lapsen pillin mukaan, yllättävän pienetkin ymmärtävät kun juttelee rauhassa että miksi ei saa sitä ja tätä vaikka muilla olisikin.

Kyllä melko varpaillaan saatte elää lapsen kanssa joka ei siedä mitään vastoinkäymisiä. EI ole muun perheen kiva pelata jos pitää miettiä että kuka saa voittaa ja mitä nyt tapahtuu kun väärä ihminen sattui voittamaan. Huh huh kun on vanhemmuus hukassa joillakin

Ja sama juttu meillä, että en ole ollut ihan alusta asti kuvioissa mukana, mutta aika kauan kuitenkin. Itse luulin sen johtuvan huonosta itsetunnosta, mutta en tiedä onko tuo sitten sitäkään.

t. 10

Voimakas tunnereaktio menee myös usein nopeasti ohi, eikö?

Vierailija:

Voimakas tunnereaktio menee myös usein nopeasti ohi, eikö?

mutta tilanne on aina se, että nuorempi siis lähinnä menee lukkoon ja kun se tapahtuu, hän vetätyy kontaktista ja sen jälkeen tilanne rauhoitellaan sillä, että hän istuu isän sylissä. Mutta sen pettymyksen jälkeen pelaamista ei jatketa enää.

vanhempi ei saa osallistua peliin, jos ei pelaa kunnolla. Yleensä ei pelaa, joten ei osallistu. (Kunnolla = ei huijaa, sotke, töni, kiukuttele).