Tarvitsisin neuvoja, mitä tekisit tilanteessani?

Lähestyn kolmeakymmentä ja on paha kriisi, no masennustakin sillä itkeskelen milloin millekin. No jokatapauksessa, kerron elämästäni.

Olen ollut mieheni kanssa yhdessä jo nuoresta saakka. Muita kumppaneita ei ole ollut, en ole edes pussannut ketään toista. Tunnen olevani tämän seikan vuoksi outolintu, muilla kumppaneita on ollut enemmän ja lukiossa jo kavereillani oli poikaystävät. Ihastuksia on ollut muutamia ja nytkin olen ihastunut työkaveriini. Menisipä se ohi, on hankala tehdä töitä kun punastuttaa. Sekin varmaan miettii, että mikä mua vaivaa. Onko normaalia ihastua näin? Olenko ihan uuvatti :D se työkaveri on kiva, juttelen sen kanssa aina välillä. Mietin, et pitäiskö kertoa miehelle tästä ihastuksesta - toisaalta huolestuttaisin hänet vain turhaan.

Toinen asia, mikä vaivaa, on ystävättömyys. Käytännössä kavereita on, mut ne on yhteisiä. Mulla ei ole omia kavereita, mistä voisin niitä saada tämän ikäisenä. Syksyllä aloitan opiskelut, sieltä voisi löytyä joitain. Toisaalta tämä yksinäisyyden taakka on niin suuri, että se estää mua tutustumasta muihin. Pelkään olevani nolo kun paljastuu, ettei minulla ole kavereita juuri. Näihin yhteisiinkin kavereihin yhteydenpito on vähäistä, koska kaikki alkavat perustaa perheitä ja niin edelleen.

Mikä ihme mua vaivaa? Onko tämä tosiaan sitä, että nyt olisi aika hankkia lapsia? Auttaako se? Joku ikäkriisi ilmeisesti, äh.