Olenko minä törkeän itsekäs vai ihailtavan itsenäinen? Aloinpahan pohtia... Mielipiteitä?

Olen kahden pienen lapsen yh. Arkea rasittaa vakava sairaus, mutta sen kanssa pärjätään. Lasten isä tapaa lapsia harvakseltaan eikä muilla tavoin osallistu meidän elämään (ei hankintoihin, päätöksentekoon tms.).



Kukaan ei oikeastaan koskaan edes tarjoa apua, koska kaikki läheiset ja ystävät kiittelevät miten hyvin pärjään. Olen huono kysymään esim lastenhoitoapua tai muuta. Selkään taputtelijoita piisaa, miten ihmeessä jaksan harrastaa lasten kanssa, hoitaa kodin, työt ja hiljattain aloittamani opinnotkin (toinen vuosi yliopistossa, töiden ohessa).



Olen todella tyytyväinen elämääni, ei siinä mitään. Apua nyt en oikeastaan missään tarvitse, arki rullaa meillä ihan kivasti. Saan iltaisin omaa aikaa. Tingin kaikesta ylimääräisestä, eli keskityn siihen mikä oikeasti on kaikkein tärkeintä; lapseni ja se, että teen niitä asioita jotka katson tärkeiksi.



Mietinpähän vaan, että olenko ihan järkyttävän itsekäs keskittymällä vain "meihin"? Tapaan ystäviäni oikeastaan vain silloin, kun ei tosiaankaan ole mitään muuta ohjelmaa - koska esim opiskelujuttuja on vaan pakko tehdä silloin kun on muutama hetki aikaa. Probleema on siis siinä, missä menee itsenäisyyden ja itsekkyyden raja? Autan kyllä lähimpiä ihmisiäni aina kun vaan voin ja kun tiedän että apuani tarvitaan, siitä ei siis ole kyse.



Äh, sekavaa. Mutta jos joku keksii jotakin tolkullista kommenttia, niin antaa palaa vaan!