Miksi hautajaisissa itketään?

Kai se on jonkinlainen irtipäästämisrituaali. Et enää näe kyseistä henkilö tässä elämässä vaan jatkat elämääsi ilman häntä.

Tunteet tekevät meistä hyvin inhimillisiä, olisihan se aika kylmää vain nyökätä kevyesti ja ajatella "jaa, nyt tuonkin aika koitti". Omalla tavallaan hyvästelyt ja muistelut ovat hyvin kauniitakin tapahtumia. Jokaisen vuoro koittaa joskus, totta kyllä.

Ikävää. Sitä, ettei sitä ihmistä voi enää tavata, ei puhua hänen kanssaan.

Joskus varmaan myös itketään kuoleman traagisuutta. Jos on vaikka lapsi kuollut sairauteen tai onnettomuuteen.

Miksi stand up -tilaisuuksissa nauretaan?

Olin häirikkö isäni  hautajaisissa kun itkin. Pappikin katsoi tuomana, kun en hallinnut tunnemyrskyssä hautajaisten koreografiaa. Papista jäi kyllä paskan maku suuhun.

Muut omaiset ajatteli että itkin kuollutta isääni mutta todellisuudessa itkin hautajaisten tunnelmaa. Se mussiiki sai minut itkemään. Sanoin kuitenkin kysyttäessä että onhna se herkkä hetki kun oma isä haudataan.

Jos kuolema ei olisi surullista, ei sitä yritettäisi estää. Ei meitä silloin olisi olemassakaan.

Eikö sinulla ole koskaan ollut niin ikävä jotain läheistä ihmistä niin että olisi itkettänyt? Hautajaisissa aika monella on. Toisia itkettää vain hautajaisten tunnelma, ja jotkut ovat vaan kovia itkeskelemään milloin vaan.

Ikävä.

Tiedän että pois menneellä on nyt hyvin, hän on paremmassa paikassa. Näkee ja kuulee meidät. Ohjaa ja suojelee. Ilon juhla tosiaan pitäisi olla. Vanha traditio, vartaat ikuiset hautajaiset.

Harvoin itku tarpeetonta. Suuri osa ongelmista johtuu, kun pahaolo ei purkaudu ja kanavoidu itkemisellä. On surullista, että itkusta on tehty häpeä.

Hautajaisissa itketään siksi, että ihmisillä on muitakin tunteita kuin tasainen ilo. Aika monella on ikävä sitä kuollutta, koska kuolema tarkoittaa, että ei koskaan enää yhteisiä telttaretkiä, keskusteluja, piknikkejä, puhelinsoittoja. Kuollut ei enää koskaan sano sinulle, että muistatko sen kerran, kun oltiin ukkosella ongella jne. Hän ei enää ikinä auta sinua!

Itseäsi sinä hautajaisissa itket, kaikkea sitä hyvää, mikä oli. Jos sinua ei itketä, et todennnäköisesti koe menettäneesi mitään tai et sitä vielä ymmärrä.

Jos ei ole ymmärrystä annettu, niin minkäs sille sitten teet.

Häissä itketään, hautajaisissa nauretaan.

Ymmärrät viimeistään sitten, kun joku sinulle todella tärkeä ystävä kuolee. Siinä tulee arkun äärellä kyyneleet väkisinkin.

Itseään ihmiset hautajaisissa itkee

Itse olen itkenyt hautajaisissa liikutuksesta, kun pappi / läheiset ovat puhuneet kauniisti vainajasta, ja olen itsekin muistellut häntä. Hautajaisissa voi avautua laaja, koko elämänkaaren kattava näkökulma vainajaan, ja se on liikuttavaa. Myös läheisten itkemisen näkeminen on saanut minutkin itkemään.

Minä en itke julkisesti, mikä johtuu kasvatuksesta ja tunnekylmästä äidistä. Ymmärrän kuitenkin oikein hyvin hautajaisten ja monien muidenkin tilaisuuksien itkun ja tunteenpurkaukset. Minä itken sisälläni. Ja itsekseni. On paljonkin asioita, joista liikutun, jopa enemmän kuin surusta. Monet musiikkikappaleet nostavat vedet silmiin eikä esim. laulamisesta tule mitään. Saman reaktion aiheuttavat monet hyvät asiat, hyvyys, joka yllättää kohteensa. Se voi olla pienikin asia, mutta jostain syystä koskettava. Tällaisia kokettavia asioita ja tilanteita voisin luetella lukemattomia, mutta riittäköön nuo mainitut.

En pysty edes laskemaan, kuinka monissa hautajaisissa olen elämäniaikana ollut, mutta paljon niitä on, aivan varhaisesta lapsuudesta lähtien. Mutta en muista koskaan ihmetelleeni, miksi monet itkevät. Luulen, että ainakin jotkut ovat ihmetelleet, miksi minä istun silmät kuivina penkissä. Kyllä se romahdus on toisinaan ollut varsin lähellä, mutta kuten alussa totesin, minut kasvatettiin, etten sanoisi pakotettiin hillitsemään itseni, koska äiti ei pystynyt kohtaamaan tunteenpukauksia muuten kuin raivostumalla.. Vaikeinta oli veljeni siunaustilaisuudessa, mutta muuri ei murtunut. Ja muuten, usein muistotilaisuudessa saatetaan jo nauraakin, kun aletaan muistella, mitä kaikkea vainajan elämään on mahtunut. Näin myös viime kerralla erään läheisen muistotilaisuudessa, kun hänen elämäänsä kerrattiin kuvakavalkadin avulla. 

Minä ihmettelen vähän samaa. Siis silloinhan se suru ja mahdollinen järkytys tulee kun kuulee että joku on kuollut. Sitä pahinta kestää jonkin aikaa ja sitten alkaa tottua ajatukseen. Sitten kun on jo vähän tokentunut tuleekin hautajaiset ja pitää taas velloa siinä surussa. Minusta kamalinta on se että se kuollut ihminen on siinä arkussa jota kuskataan ees taas. Itketään ja itkettää kun muut itkee. Mielummin kävisin hyvästelemässä vaikka yksityisesti ilman sitä kirkossa pönötystä.

Tietysti kauniit puheet ja yhdessäolo voi olla joillekin lohduttavaa, mutta yleensä hautajaiset ovat ihan käsittämättömän raskas juttu.

No miksi millekään ylipäätään itketään? Miksi kukaan haluaa olla elossa? Miksi kukaan oikeastaan haluaa tehdä yhtään mitään, kun kaikki kuitenkin kuollaan ja tunteet ovat yhdentekeviä? 

Vierailija kirjoitti:

Minä ihmettelen vähän samaa. Siis silloinhan se suru ja mahdollinen järkytys tulee kun kuulee että joku on kuollut. Sitä pahinta kestää jonkin aikaa ja sitten alkaa tottua ajatukseen. Sitten kun on jo vähän tokentunut tuleekin hautajaiset ja pitää taas velloa siinä surussa. Minusta kamalinta on se että se kuollut ihminen on siinä arkussa jota kuskataan ees taas. Itketään ja itkettää kun muut itkee. Mielummin kävisin hyvästelemässä vaikka yksityisesti ilman sitä kirkossa pönötystä.

Tietysti kauniit puheet ja yhdessäolo voi olla joillekin lohduttavaa, mutta yleensä hautajaiset ovat ihan käsittämättömän raskas juttu.

Olen pitkälti samaa mieltä, että se pönöttäminen on niin typerää ja pahentaa sitä surua entisestään. Mutta toisaalta minusta on jotenkin ratkaisevaa nähdä nimenomaan se arkku ja se, miten se lasketaan maahan. siinä konkretisoituu se lopullisuus. Mutta jos minä saisin päättää, hautajaisiin tulisi vain oikeasti lähimmät ihmiset ja tilaisuus olisi joku kaunis laulu arkun laskun jälkeen. Ihan turhaa koko suvun mielestäni kokoontua kahvittelemaan ja lukemaan niitä valmiita värssyjä. Kiva sitten jonkun serkun siskonmiehen hautajaisissa katsoa vierestä kun ne lähimmät perheenjäsenet siinä hajoilevat vuoronperään, kun itselle se suru on paljon vähäisempi.