Pienten lasten äidit: Tunnetteko huonoa omaatuntoa jos harrastatte tms??

Tosin olen kotiaiti ja odotan ihan innolla, etta paasen tekemaan omiakin juttuja.

Kayn 4 kertaa viikossa salilla. Ja noin kaksi kertaa kuussa ulkona tuulettumassa joko miehen kanssa tai ilman.

Ja samanikäiset lapset...

Kotiäitinä ollessa osasin vielä varastaa itselleni aikaa (koska olin lasten kanssa niin paljon muutenkin) mutta nyt kun olen päivät töissä ja lapset päiväkodissa, en millään raaski käyttää vapaa-aikaa muuhun kuin lasten kanssa olemiseen.

kuin ap:lla.. Jos pääsen töistäkin aikasemmin, niin kiiruhdan heti hakemaan lapset päiväkodista, koska tunnen syyllisyyttä jollen ole jokaista vapaahetkeäni lasten kanssa. Siksi rakkaat harrastuksetkin ovat jäänet taka-alalle.



Kotiäitinä oli eri juttu, 3-4 kertaa viikossa harrastelin omia juttujani, mutta nykyään omatunto ei anna myöten...

Mies ei luonnollisesti huonoa omaatuntoa pode, eikä kukaan ulkopuolinenkaan miestä varmasti arvostele. Koska täytyyhän MIEHILLÄ olla omaa aikaa ja harrastuksia töiden lisäksi...

Lapset eivät edes ole täyttä aikaa pk:ssa, silti huono omatunto. Pääsen välillä aiemmin töistä, joten harrastan ennen lasten hakua. Minut löytää myös lenkkipolulta/ladulta viikonlopun aamulastenohjelmien aikaan. Sitten taas koti jää helposti rempalleen ja voi taas potea huonoa omaatuntoa.



Nyt kun lapset 7- ja 6 v, niin on jo helpompaa.

kun palaan töihin. Tosin syynä ei ole huono omatunto, vaan se, että tuskin jaksan iltaisin sitten enää mihinkään mennä. En ainakaan heti, kun lapsetkin ovat pieniä, mutta ehkä muutaman vuoden päästä....

Nyt käyn jumpassa 1krt./viikossa ja koiran kanssa lenkkeilyä en laske harrastukseksi (sitä teen joka päivä 1-2 kertaa)

lapset pärjää isänsäkin kanssa sen reilun tunnin jonka olen pois kotoa.

Kyllä se on kaikkien parhaaksi. Tulen kiukkuiseksi jos en pääse salille/lenkille säännöllisesti.

Ei olisi lastenkaan kannalta hyvä jos olisin kotona tympääntyneenä ja kiukkuisena, ja huolehtisin siitä kuinka vain lihon kun en tee mitään ja lopulta masentuisin.

Kun pääsen harrastamaan muutaman kerran viikossa olen energisempi, ja paljon parempaa seuraa lapsilleni ja miehelleni. Kroppa pysyy kunnossa ja mieli virkeänä.

Kyllä se muutamassa vuodessa mulla helpotti, nyt voi ihan hyvin jo harrastaakin. Aluksi tuntui, ettei aika riitä mihinkään...

Olen ollut pitkään kotona kolmen lapsen kanssa, ja jäänyt tänä aikana totaalisesti liikuntakoukkuun.. treenaan 5-6 kertaa viikossa. Lapset ovat tuona aikana kuntokeskuksen lapsiparkissa tai ilta-aikaan isän kanssa kotona. Jos lepopäiviä tulee peräkkäin enemmän kuin kaksi, muutun ärtyisäksi ja levottomaksi.



Olen pian menossa takaisin töihin. Työni on vaativaa, harvoin saan pidettyä työpäivän 8 tunnissa ja tietysti matkat tekevät vähintään tunnin siihen päälle... Tulen siis näkemään lapsiani arkena vain muutaman hassun tunnin, ja olen kyllä sitä mieltä että harrastukset pitää unohtaa.. Illalle jäävät arkiaskareet kun syövät lapsille pyhitettyä aikaa entisestään.



Dilemma on taatusti edessä. Joko unohdan treenaamisen ja poden huonoa omaatuntoa liikkumattomuudestani, tai irrottaudun muutaman kerran viikossa liikkumaan ja poden huonoa omaatuntoa lasten takia. Tätähän se äitiys ja naiseus on.. Välillä ärsyttää, kun miehet eivät tunnu tosiaan kärsivän tällaisista omantunnontuskista laisinkaan.

Mulla on ihan sama tunne, vaikka tiedän, ettei huono omatunto ole mikään ratkaisu mihinkään. Tilannetta ei mitenkään auta, että lapset alkavat itkeä ja roikkua hihassa jos yritän lähteä jonnekin.