Te, joilla on lapsena alkanut mt-ongelma niin
saitteko koskaann apua, jos ette sitä itse hakeneet?
Kommentit (10)
Sain apua kun mut huostaanotettiin, tosin vasta 12-vuotiaana. Jo lapsena mietin itsemurhaa.
En ikinä sillä meille opetettiin pitämään kulisseja.
Sain hoitoa vaikeaan masennukseeni lukiolaisena, kun itse soitin terveyskeskuspsykologille. Olin se yksin seinän vierustalla välitunnit viettänyt tyttö, joka ei saanut sanaa suustaan, jos joku joskus yritti ottaa kontaktia. Opettajia ei kiinnostanut puuttua ja vanhemmilla oli omat ongelmansa. Laihduin yläasteella rajusti, kun tuli vatsavaivoja. Painoin lopulta 42 kg (pituus oli 155 cm. Ihmettelen, ettei kukaan koulussa reagoinut mitenkään. Varasin 15-vuotiaana itselleni terveyskeskuksesta lääkäriajan. Tehtiin jotain tutkimuksia, mutta ei niissä mitään ollut. Lääkäri puhui syömishäiriöstä ja terapiasuhteesta sanoi, että pitää syödä, koska kuolen, jos en syö. Mitään ohjeita en saanut esim. terapian saamiseksi, eikä painonseurantaa järjestetty. Kehitin itselleni ohjelman, jonka mukaan söin ja sain painoni vähitellen takaisin. Toivon, että joku välittää nuorista nykyään. Itse on jo 50 v. ja elämäni on varsin onnellista nykyään.
Vierailija kirjoitti:
Sain hoitoa vaikeaan masennukseeni lukiolaisena, kun itse soitin terveyskeskuspsykologille. Olin se yksin seinän vierustalla välitunnit viettänyt tyttö, joka ei saanut sanaa suustaan, jos joku joskus yritti ottaa kontaktia. Opettajia ei kiinnostanut puuttua ja vanhemmilla oli omat ongelmansa. Laihduin yläasteella rajusti, kun tuli vatsavaivoja. Painoin lopulta 42 kg (pituus oli 155 cm. Ihmettelen, ettei kukaan koulussa reagoinut mitenkään. Varasin 15-vuotiaana itselleni terveyskeskuksesta lääkäriajan. Tehtiin jotain tutkimuksia, mutta ei niissä mitään ollut. Lääkäri puhui syömishäiriöstä ja terapiasuhteesta sanoi, että pitää syödä, koska kuolen, jos en syö. Mitään ohjeita en saanut esim. terapian saamiseksi, eikä painonseurantaa järjestetty. Kehitin itselleni ohjelman, jonka mukaan söin ja sain painoni vähitellen takaisin. Toivon, että joku välittää nuorista nykyään. Itse on jo 50 v. ja elämäni on varsin onnellista nykyään.
❤️ Kommentoija 2
Aikuisena vasta tajusin, että ei ole normaalia rukoilla kuolemaansa 8 veenä. Luulin, että kaikki haluaa pois täältä, koska elämä on tuskaista. Olen aikuisena täydellisen romahtamisen jälkeen hakenut apua.
En saanut koskaan apua. Ongelmani alkoivat 7-8 vuoden iässä, ilmeisesti koulukiusaamisen seurauksena, ja olivat ensin ahdistusta ja siihen liittyviä pakkotoimintoja ja pelkoja. Esim. pelkäsin etten saa sylkeä tai ruokaa nielaistua tai tukehdun siihen. Pelkäsin ettei hengitys jotenkin "toimi" vaikka henki kulkeekin. Kehitin rituaaleja kuten suussani pitää olla koko ajan imeskeltävänä karkkia, ja jos näin on, mitään pahaa ei tapahdu (hampaat meni kun tätä vuosia harrastin). Vanhemmille koitin joskus kertoa että pelottaa, mutta kun pelolla ei olltu järjellistä syytä, äiti totesi että sellaista on ihmisen elämä, sen pelon kanssa täytyy vaan elää niin kyllä se ohi menee. Eikä pidä höpöttää muille semmoisista asioista, koska maailma on kova paikka jossa on kilpailu jo lastenkin kesken, heikkoutta ei siis pidä paljastaa.
10 ikävuoden jälkeen ongelma kääntyi ahdistusvoittoiseksi masennukseksi ja paniikkihäiriöksi. Oireilin sitä kaikenlaisella sekoilulla ja 13-vuotiaana aloin etsiytyä myös ryyppyporukoihin, koska alkoholi vei aina tilapäisesti oireet pois. Ei kukaan ajatellut että mulla on mt-ongelma tai paha olo, vaan minua pidettiin vaan kapinoivana, vaikeana ongelmalapsena. En minä kyllä siinä vaiheessa mitään apua olisi huolinutkaan, koska pidin koko maailmaa ja kaikkia ihmisiä vihollisinani.
Kun ei muutakaan voinut, opin jotenkin pärjäämään vaivojeni kanssa. Opiskeluaikana kuitenkin sosiaalisten tilanteiden fobia paheni ja meni niin pahaksi että yritin kerran viinalla ja lääkkeillä lopettaa elämäni. Yritys epäonnistui, ja heräsin 2 vrk yrityksen jälkeen oman kämppäni lattialta, pissat ja kakat ja oksennukset alla, ja pää ihan sekaisin. Kesti viikkoja toipua siitä, ja olen aina epäillyt että pysyvästi tuli joku aivovaurio, koska olin ennen ihan skarppi älyllisestsi mutta tuon jälkeen hidasälyinen. Kukaan ei kuitenkaan saanut tietää tästä. Aloin lääkitä itseäni alkoholilla päivittäin ja tienasin rahaa juomiseen opiskelijana myymällä itseäni aina kun tarvitsin rahaa. Löysin myös bentsot joita sain aineita käyttäviltä opiskelijoilta ostettua. Huolimatta näistä epäterveistä itsehoitotavoista, opiskelujen jälkeen vaivat alkoivat helpottaa ja jossain 30 v iässä ei enää ollut mitään epänormaaleja ahdistuksia tai pelkoja.
Vierailija kirjoitti:
Aikuisena vasta tajusin, että ei ole normaalia rukoilla kuolemaansa 8 veenä. Luulin, että kaikki haluaa pois täältä, koska elämä on tuskaista. Olen aikuisena täydellisen romahtamisen jälkeen hakenut apua.
Se lapsuudessa onkin niin traagista, kun silloin ei ole keinoja hakea itse apua, eikä edes ymmärrystä siitä, että asioille ehkä voisi tehdä jotain. Lapsi syyttää helposti itseään ja ajattelee ansaitsevansa kohtalonsa. Minä kyllä tajusin sen, että muilla lapsilla on paljon helpompi ja huolettomampi elämä. Muistan ajatelleeni jo alle kouluikäisenä pikkuvanhasti, että muut lapset eivät tiedä elämästä mitään. Enää en suostuisi hetkekään elämään sellaisessa ahdistuksessa, kuin lapsena, luojan kiitos ei tarvitsekaan.
Vasta 15-vuuotiaana kun tein rikoksen ja jouduin pöpilään.
En ikinä saanut apua, koska sitä ei osattu hoitaa. Tervehdyin sitten itsekseni.