Olen luonnostani kiltti ja tahdon hyvää toisille. Kuitenkin ajaudun päinvastaisten ihmisten lähelle ja luotan muutoksiin. Onneksi.

Elämä on ollut kyllä kivikkoinen ja sitä on joutunut kompuroimaan paljonkin lähinnä ehkä "vääränlaisen" suhteiden kanssa kamppaillessa, ihan läpi tämän nuoruuteni. Toki silmät ovat avautuneet ja olen tietoinen, että aikalailla valtaosa ihmisistä käyttäytyvät melko huonosti omien (ehkä tiedostamattomien) kipupisteidensä vuoksi.
Silti koen monia tällaisia ihmisiä kohtaan empatiaa ja rakkautta, joskus ihan puhdasta vihaakin mutta silti käännyn aina perusolemukseeni ja voin paremmin.

On vain joutunut tekemään todella paljon töitä, että rajat jotka laitan niin ne myös pysyvät. Siis ettei kohdella huonosti, etten kuuntele henkistä väkivaltaa tai taivu manipulointiin kun olen sellaista havainnut.
On joutunut olemaan todella kärsivällinen ja joskus on ollut ainoa vaihtoehto vain katkaista välit.
Joskus kuitenkin kärsivällisyys kannattaa.

Esimerkiksi nykyisessä parisuhteessa.
On ollut kyllä niin äärimmäisiä tunnepuolen ongelmia.
Itse olen herkkä ja aistin helposti mielialoja, se vain on osa tapaani suhtautua ja selviytyä tässä elämässä.
Toinen taas saattaa sanoa huonona päivänä mitä sattuu ja loukata tahallisesti, huutaakin aivan järjettömistä asioista. Tuntuu, että ego on joskus niin suuri, että sen alle tukehtuu.
On ollut ihan hirveää joskus.

No sitten kun on tarpeeksi monta kertaa hakattu päätä seinään ja täytynyt selittää useaan otteeseen rautalangasta vääntäen miten toisia kohdellaan niin yllätykseksi hyvä on tuonut hyvää myös lisää.
Olen jaksanut pitää hammasta purren huolta miehestä ja hänen lapsistaan. Se on tullut kyllä ihan sydämestä mutta välillä on tehnyt mieli luovuttaakin.

Tilanne on kuitenkin kääntynyt kaikkien voitoksi.
Mies on paljon hellempi sekä empaattisempi, rakastaa ja kertoo siitä usein. Kertoo kuinka paljon arvostaa minua.
Jos joskus vielä erehtyy sanomaan kiukuspäissään jotain sopimatonta niin pyytää samantien anteeksi.
Myöskin hänen lapsensa arvostavat ihan eri tavoin ja avautuvat asioistaan sekä pitävät minua tärkeänä osana perhettä.

Tuntuu hyvältä, että nykyään voimme mennä rauhallisin mielin nukkumaan kaikki ja tietää, että yhdessä voimme tehdä arjesta miellyttävämmän. Ei ole siis mitään kiusallista hiljaisuutta ja varpaillaan olemista enää koska kukaan ei tässä taloudessa ole kenenkään yläpuolella eikä sellaiseen harhaan anneta kasvualustaa kenenkään osalta.
Mieskin jo tahtoo osallistua paljon enemmän ihan arkisiin tehtäviin ja suhteesta on tullut yksinkertaisempi. Se ei vie voimia vaan antaa.

Oli pakko kirjoittaa, olen niin tyytyväinen hyvän läsnäoloon ja balanssiin vihdoin.
Toki olen itsekin kasvanut tässä matkan varrella enkä aina ole ollut itsekään helppo mutta töitä on täytynyt ja varmaan täytyykin tehdä vielä, jotta tasapaino arjessa pysyisi.
Ei ole ihmissuhteet helppoja mutta olen onnellinen ettei kyynisyys ja viha ole ehdottomuus jos kokee asioita joita ei pitäisi.