Tunnetteko ketään, joka on tehnyt kuolemaa abt 10-20 vuotta?
Siis sellaista, joka on masentunut ja puhuu itsarista tai kuvittelee olevansa kuolemansairas, vaikka ei ole (pikkuvaivoja vain todettu). Miten olette pärjänneet tällaisten ihmisten kanssa ja säilyneet järjissänne?
Kommentit (6)
Anoppi on puhunut varmasti yli 10 vuotta "ettei tiedä näkeekö seuraavaa joulua / juhannusta / lapsenlapsen rippijuhlia tai lakkiasia". Onhan se vähän raskasta kuunneltavaa, kun aina jos puhutaan jostain puolen vuoden tai vuoden päästä tapahtuvasta asiasta, niin anoppi kommentoi, että eihän sitä tiedä elääkö hän enää sitten, eikä voi sen takia tehdä pitempiä suunnitelmia. En muista, oliko tätä puhetta ennen appiukon kuolemaa, vai alkoiko se vasta sen jälkeen. Appi kuoli 2007.
Molemmilla vanhemmilla on sitä taipumusta, että muistuttavat joka käänteessä, etteivät ehkä näe seuraavaa kesää jne. Jatkunut ainakin 20 vuotta, joten en jaksa aina kovin empaattisesti suhtautua, vaikka sanoissa voi nyt 80-vuotispäivän kieppeillä olla perääkin. Sanon vain, että niinhän tässä jokainen voi kuolla vaikka huomenna auto-onnettomuudessa.
Mun mummuni. Äitini tutustui mummuuni mummuni ollessa 57 v. Joka joulu/juhannus jne puhui, että kohta kuolen ja tämä on viimeinen joulu/juhannus. En tiedä, kuinka paljon aikaisemmin tuota on tuota alkanut toistelemaan. Kuoli lopulta 94 vuotiaana. Todella raskasta.
Se on elämänasenne. Kohtalon ivaa, kun joskus tällaiset elävät kaikkein pisimpään, pitempään kuin lapsensa, sisaruksensa ja ylipäänsä kukaan, satavuotiaiksi.
Juokse äkkiä karkuun ja jätä tuommoinen elämän energian imijäsyöppö kuolemaan omassa rauhassaan.