Mitä mieltä olet toksisesta positiivisuudesta?

Hauskan termin keksit. Tajusin heti mistä on kyse.

Olen monesti miettinyt, että mitä oikeasti pyörii niiden ihmisten päässä jotka ovat aina vain #blessed #thankful #happy.

Kyllä se antaa vääristyneen kuvan elämästä, kun aina menee hyvin ja täydellisesti, mutta ei sitä moni välttämättä halua omaa likasta pyykkiä kaikille tuuletella. Helpommin tulee laitettua niitä hyviä asioita, eikä ongelmista kerro julkisesti.

Jonkinnäköinen arvomaailman McDonaldisaatio - ilmiö. Termillä Amerikkalaiset sosiologit tapasivat tarkoittaa ilmiötä jossa mihin tahansa menet Yhdysvalloissa tai nykyään ympäri maailmaa mäkistä saa aina jotain tuttua ja turvallista. Esim mihin tahansa ABClle menet, voit olla varma että löydät samat valikoimat.Aka globalisaation sivutuotteet. Some tekee meistä tylsän samanlaisia kulttuurista tai kotimaasta riippumatta.

Tämä positiivisuus statussymbolina, tai ilmiöiden ja maailmanmenon kategorisointi toksisuuteen ym. On täysin usalähtöistä, johonmuu maailma sopeutuu ja adoptoi kyseiset arvot. Suomessa tämä yltäkylläinen positiivisuus on kultuurihistoriallisesti täysin outoa, sillä täällä vielä sukupolvi sitten olimme "kärsi kärsi kirkkaimman kruunun saat" ajattelumallin kannalla. Sellainen luterilainen "ei nyt minusta väliä". Nyt positiivisuus luo statusta ja ihailua.

Asia on kyllä hyvin monisyinen ja vastaukseni on lähinnä pohdintaa. Itselläni ei ole ollut ikinä mitään somekanavia (jos ei av-palstailua lasketa) niin on mielenkiintoista kuulla ihmisten viha-rakkaussuhteesta someen. Se tuntuu luovan ihan hirveästi ahdistusta ja mielipahaa, mutta irti ei voi päästää. Tulee mieleen entinen parisuhteeni :D

Mulla herää aina myötähäpeä yltiöpositiivisista yrityksistä, joita ihmiset viljelee puheissaan ja kirjoituksissaan. Se on niin läpinäkyvän feikkiä.

Inhoan tätä enkä tule toimeen tuollaisten ihmisten kanssa toimeen.

Siis myrkyllinen positiivisuus? Onpa ristiriitainen ilmaus. 

Mä ihmettelen näissä ihmisissä sitä, että miten paljon voi ongelmia pelätä, jos ikinä ei voi puhua mistään vakavammasta tai syvemmin ruotia jotakin mikä mieltä painaa? Ei se oikeasti ole niin kamalaa, ellei sitten väkisin tee siitä sellaista.

Vierailija kirjoitti:

Siis myrkyllinen positiivisuus? Onpa ristiriitainen ilmaus. 

Ihan kuin feministinen tasa-arvo.

Kamalaa. Ratkaisukeskeisessä psykoterapiassa on paljon tuollaisia piirteitä. Ei ollut oma juttu.

Omaan melko angstisen luonteen, joten tuollaisten ihmisten keskellä tuntuu kuin olisin eksynyt väärään näytelmään.

Up

Aihe, josta on hyvä keskustella.

Voisin kirjoittaa romaanin tästä aiheesta. Mutta en jaksa enkä varsinkaan täällä. Mutta joidenkin ihmisten kanssa pää leviää tän takia.

Samoin minä voisin kirjoittaa laajan teoksen siitä, miten pakkopositiivisuus ei itse asiassa mitenlään ole rakentavaa.

Annan vain yhden esimerkin, yhdestä näkökulmasta: sairastuin vakavasti. Tapani on ottaa asiat haltuun ottamalla niistä selvää kunnolla. Lukemalla ja tutkimalla, kuuntelemalla ihmisten kokemuksia.

Minulle sanottiin: Ei kannata lukea ja kuunnella. Suhtaudu positiivisesti. Ajattele hyviä asioita. 

Eipäs. En laittanut päätä pensaaseen. MInun kohdallani positiivisuus tarkoitti tavallaan negatiivisuutta. Sitä, että annoin itseni realistisesti oppia kaiken sen, mikä voi olla odotettavssa. En tahtonut tulla yllätetyksi ja olin erittäin hyvin siis valmistautunut kaikkeen.

Lopulta pääsinkin sairaudesta eroon helpolla ja täysissä voimin, mistä koitui aitoa iloa ja onnea, kun tiesin myös muut vaihtoehdot.