Olen "parisuhteessa" ihmisen kanssa, jonka käytös on ailahtelevaa ja joskus erittäin uhkaavaa.

Tiedän olevani aivan liian hyvä ihminen hänelle. Vaikkakaan toki en minäkään tässä olisi näin pitkään ollut jos en mitään tästä olisi saanut mutta se on niin pientä jo, ettei ole järkisyitä edes selitettävissä.
Olen yrittänyt miettiä miksi edes yritän, miksi olen jäänyt.. Säälin häntä valitettavasti.
Hiljalleen alan säälimään jo itseänikin eikä se ole hyvä juttu. Tämä on joku hoivasuhde, yritän saada ihmistä muuttumaan tai lähinnä ymmärtämään oman käytöksensä vaikutukset. Käytös on niin typerää, että jopa hänen lapsensa ymmärtävät vääränlaisen huomionhakuisuuden ja joskus lapsellisuuden suuttuessaan turhankin voimakkaasti, sen jälkeen kiukuttelee ja pyytelee vuolaasti anteeksi.

Minun suhteen käytös on järkyttävää joskus (nälvii, komentelee, tiuskii, kritisoi rumasti ollessamme kahden) ja nykyään en edes välitä yhtä voimmakkaasti kuin joskus vaikka käytös on pahentunut, tosin painon kommentoiti sattui(vaikka viikko sitten olin aivan ihana jne.). Sanon takaiisn aika tiukasti ja viimeksi tehtyäni niin, se paisui tilanteeksi, joka oli yllättävä ja shokki. En olisi koskaan uskonut miehestä kuitenkaan niin kamalaa reagointia.
Hyvää seuraa paha ja pahaa seuraa hyvä tässä tapauksessa.

Haluan nyt selittää kuitenkiin ensin, että olen alkanut ymmärtämään, että tein mitä vain ei sillä päästä siihen tilanteeseen, jossa molemmilla olisi hyvä olla.
Pidän kodista huolta, hänen lapsistaan, teen ruokaa, osallistun kustannuksiin ja tämä tulee myös jatkumaan silloin kun pääsen takaisin töihin. Teen sitten myös työtäni tämän kaiken lisäksi siis jos mahdollisesti olen niin hullu, että jäisin. Ajatuskin oksettaa mutta..
Itseluottamukseni on pahasti pettänyt nyt tämän suhteen myötä mutta nyt pitäisi tehdä jo todella radikaaleja päätöksiä. Lähdön aika olisi nyt kaikki yhteydet estäen, nyt eikä myöhemmin.
Nyt vielä pääsisin suhteellisen helposti jaloilleni.
Olen yrittänyt aikaisemminkin lähteä, tehnyt selväksi, että jos ei käytös muutu ei ole muuta mahdollisuutta. Lähdin pois miettimään ratkaisuani joksikin aikaa. Tulin kuitenkin valitettavasti takaisin ja sen aikana mies oli saanut kotinsa huonoon kuntoon.
Hän on masentunut ja valitettavasti olen myös ymmärtänyt hänellä olevan aika vakavakin alkoholiongelma.
Tunsin syyllisyyttä jos jätän tällaisen oman onnensa nojaan mutta tiedän, aikuinen mies hän on enkä todellakaan voi omaa elämääni tuhlata jos toinen ei pysty ottamaan vastuuta itsestään(kään)
Olen nuorempi ja elämä edessä, tiedän olevani todellakin arvokkaamman elämän arvoinen.

Lupauksia tuli tietysti vaikka jos minkälaisia kun ero oli hilkulla. Sanojahan ne vain, hetkellistä hyvittelyä ja taas on kärjistynyt kaikki ongelmat uusiin uomiinsa eikä pysty vähentämään juomistakaan.

Viimeisimpänä kävi kurkkuun kiinni vahvassa humalatilassa ja sen jälkeen väitti, että minä olisin raapinut häntä, halusi manipuloida, kaasuvaloittaa ihan pokkana. Se ei todellakaan ollut totta vaikka juonkin viikonloppuiisn, otan mietoja enkä menetä muistiani.
Kyse oli siitä, että kun pyysin häntä lopettamaan sanallisen ivailun sekä ihan turhanpäiväisen raivoamisen, niin tilanne eskaloitui kuristamiseen. Mies rauhottui heti ja pyyteli anteeksi mutta eihän tuollaisen jälkeen ole enää minkäänlaista luottamusta, sinne meni ne rippeetkin.
Olin sen verran shokissa , etten vain saanut itseäni liikkeelle. Se oli aika traumatisoivaa.

Nyt mies taas jotenkin imartelevan oloinen mutta ei kyllä ei pysty, tekopyhää kaikki.

Että siinä kiitokset empaattisuudesta, välittämisestä ja mafdollisuuksita.
EI nää muutu (ainakaan parempaan), tuli hyvin selväksi kylläkin.