Lue keskustelun säännöt.
Muita, jotka eivät ole ikinä kokeneet rakastavansa vanhempiaan?
09.05.2020 |
Tästä on vaikeaa puhua. Tuntuu, että jo ihan lapsena minut erotti muista lapsista se, että koin itseni hyvin erilliseksi vanhemmistani. Ymmärsin, että heidän kanssaan piti tulla toimen mutta mitään varsinaisia lämpimiä tunteita heitä kohtaan ei ollut.
Esim. jos kaaduin ja loukkasin itseni, en koskaan hakenut itkemällä turvaa vanhemmistani ja hoidin haavani itse miten nyt parhaiten osasin.
Äitienpäivänä tuntui pelkästään typerältä askarrella koulussa sydänkortteja äidille. Askartelin kyllä tunnollisesti mutten koskaan antanut niitä äidilleni.
Kommentit (8)
En ole koskaan kysellyt, miten muut ihmiset kokevat vanhempansa. Oletin kai, ettei ketään kiinnosta.
En ole koskaan ollut läheinen vanhempieni kanssa. Lapsena koin että isä joskus yrittää leikkiä kanssani, mutta äiti kieltää kaiken. Haavojen saaminen tiesi huutoa ja kidutusta äidin puolelta. Totta kai piti piilotella viimeiseen asti. Teininä taas isä oli täydellisen ällöttävä, kaikki eleet, tapa syödä ja liikkua inhotti. Äidistä ajattelin, että hyvä sentäs että hänen kanssaan saattoi puhua pojista, muuten hänestä ei olisi ollut yhtään mitään iloa. No, sitten äiti kumminkin möläytteli puhumiani asioita ihan avoimesti eteen päin ja nolasi minut monesti...
En ole koskaan oppnut luottamaan ihmisiin. En välitä pitää kavereita ja mieheni kanssa en tule juurikaan toimeen. En yleensä oleskele kotona. Hoidan omia juttujani ja olen ihan tyytyväinen niin.
Onko niillä ihmissuhteilla nyt muutenkaan yhtään mitään väliä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minäkään. Äitini on aina ollut hyvin etäinen. Ei asuttukaan yhdessä. Isään on hyvin hankalat ja kierot välit. Sanotaan nyt vain, ettei hän ollut mikään vuoden isä. Nykyään hän on säyseä ja tullaan toimeen, mutta emme ole läheisiä. Vaikea olla lapsuuden jälkeen.
Minäkin rakastan kuitenkin siskoani ja poikaystävääni.
Täällä myös yksi. Meillä ei koskaan ollut lämmin tunnelma kotona, ja kasvatus oli hyvin auktoriteettivetoista. Toisin sanoen lapsia ei kohdeltu persoonina ja ihmisinä, vaan vanhempien määräyksille ja mielipiteille alisteisina olentoina. Asioista ei keskusteltu, miksi-kysymyksiä ei saanut kysyä, ja rangaistukset olivat fyysisiä eikä väärin tekemisiä tai moraaliasioita käsitelty koskaan mitenkään. Äiti harjoitti näitä kasvatusmetodeita aktiivisesti ja oli äänekäs, isä taas passiivisemmin ja oli etäinen ja lähinnä äidille "väline", jolla saattoi uhata ja joka pani rangaistukset ja käskyt täytäntöön.
Molemmat vanhempani olivat toisinaan myös pitkään illalla töissä, joten minä ja siskoni vietimme paljon aikaa yksin ja kaksin kotona ala-asteikäisinä. Nuo illat olivat aina mukavia, ja muistan toivoneeni vain, että vanhemmat olisivat pitkään poissa. Oli ihanan vapaa olo ilman heitä.
En oppinut koskaan kunnioittamaan vanhempiani tai rakastamaan heitä mitenkään. Vasta kun olin yläasteella, isäni alkoi osoittaa jotakin halua lähentyä ihmisenä ja olla kiinnostunut tytärtensä persoonista ja tekemisistä. Tuolloin aloin oppia paremmin itsekin tietämään, millainen ihminen isäni oikein on. Nykyisin kolmekymppisenä pystyn ihan hyvin keskustelemaan isän kanssa pinnallisemmista ja yleisemmistä asioista, ja huumorintajumme on samanlainen, mutta kyllä siitä lapsuudesta semmoinen etäisyys ja varautuneisuus on jäänyt, ettei suhdetta ikinä normaaliksi saa. Äidin kanssa tulen jotenkin toimeen, ja se riittää.
Harmittaa, että äiti ja ilmapiiri olivat sellaisia kuin olivat. Voin suoraan sanoa, että jos isäni olisi nainut fiksumman naisen ja saanut minut tämän naisen kanssa, hän olisi varmasti voinut olla ihan hyvä isä ja lapsuuteni olisi ollut parempi. Mutta eipä voi mitään. Näillä on ollut pakko mennä.
Täällä 🖐 En ole koskaan rakastanut vanhempiani ja laitoin välit poikki jo yli 20v sitten. He ovat ihmisiä joista en pidä, enkä ymmärrä/viihdy jne heidän seurassaan. Olen onnellisempi ilman heitä.
Mun isällä on skitsofrenia. Ollut siitä saakka kun olin lapsi. Oireilee ajoittain, minusta tuntuu että mun seurassa enemmän kuin muiden. Normaaleja välejä ei siis ole, hyvin etäiset. Emme tapaa kovin usein, viimeksi syksyllä.
Mulle on hyvin stressaavaa viettää aikaa heidän seurassaan. Äitienpäivänä lähetän muistamiset etänä. Isänpäivänä vain onnittelin, koska äiti ei kyennyt sanomaan pystyykö isä lukemaan tällä hetkellä kirjoja, olisin ostanut lahjakortin kirjakauppaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En oikein edes tiedä mitä on rakkaus. Katkeroitunut äitini valittaa usein, kun.me lapset emme sano koskaan "rakas äiti" jne. Sanoin hänelle takaisin, että.en ole itsekään koskaan kuullut hänen sanovan minulle "rakas lapsi" tms. Olen 47v.
Muistan rakastaneeni äitiäni joskus 6-9 -vuotiaana ja sitten ne jotenkin loppui ne tunteet. Olen rakastanut muita ihmisiä kuitenkin myöhemmin.