Ensimmäistä kertaa tuntuu, että tahdon ja jaksan selvitä elämästä sen jälkeen kun työtkin menivät eikä rahaa ole.

Koko viimeinen vuosi on ollut äärimmäisen erikoinen.
Kaupunkien eri väliä kulkien töitä ja parisuhdetta hengissä pitäen. Tuli uupumus ja irtisanoin itseni yhdestä työpaikasta ja päätin tehdä omassa kotikaupungissani hommia, tuli kuitenkin korona ja jäin työttömäksi.
Ollut epäselvää tahdonko olla parisuhteessa vai en, tahdonko luoda uraa vai en(se uupumus).
Säästötkin menivät parisuhteen aikana joka jossain vaiheessa kyrsi kun en ajattellutkaan tilanteiden menevän ihan näin.
Nyt laskuja kertyy pinottain, vuokraakin on hieman rästissä ja rahaa ei käteen jää.
Liitonkin rahojakin on ooteltu vaikka kuinka monta viikkoa. Toki toimeentulotukea saa mutta kädestä suuhun sitä silti eletään, jotta voisi maksaa edes pakolliset laskut pois.

Tavallaan oma vika ja olen tuntenut syyllisyyttä järkyttävästi ja kironnut suoraan sanottuna p'skaa elämää missä aina kaikki menee vituralleen vaikka yrittää selvitä ja saada jotain aikaan.

No kaikenmaailman ponnistuksien ja ahdistuksien jälkeen niin jäljellä on enää vain ajatus siitä, että elämä on seikkailu ja mennään miten mennään mutta kyllä kaikesta tästä selvitään. Tulee parempia aikoja.
Heittäydyn nyt mukaan, yritän kaikkeni, että saan töitä ja teen vaikka taas pidempiä työreissuja.
Maksan laskut ja olen syömättä - ainakin laihdun :D Irtisanon asuntoni kun en sitä pysty maksamaankaan ja muutan koko kaupungista.
Mikäs tässä...
Tulee mitä tulee.