Lue keskustelun säännöt.
Kuvittelin elämän lapsettomana, uusi suhde nosti asian esiin
26.04.2020 |
Olin kuvitellut elämäni lapsettomana. Tapasin kuitenkin 6kk miehen, jonka kanssa olemme nyt seurustelleet sen puoli vuotta. Miehellä on haave perheestä ja omista lapsista. Olemme molemmat noin 30v, itse hieman alle, ja korkeasti koulutettuja.
Nyt olen ajatellut asiaa uudestaan, olisiko minusta siihen. Edelleen näen enemmän plussia lapsettomassa elämässä, arvostan omaa aikaa ja huoletonta elämää. Olen ajatellut sijaisperhetoiminta jossain vaiheessa elämää, mutta omat lapset eivät ole tuntuneen omalta vaihtoehdolta. Suuri asia mikä huolettaa, on vastuun jakautuminen. Olen läheltä todistanut ns. yh-vanhemmuutta, vaikka pariskunta on yhdessä. Mies on lupautunut perhearjen jakamiseen tasaisesti, mutta vielä ei täyttä luottoa ole, tietääkö hän mihin on ryhtymässä? Olen ehdottanut hoitovapaan jakamista puoliksi. Lisäksi olen tuonut esiin, etten halua luopua omista harrastuksista. Mies on tässä vaiheessa sitä mieltä, että saan mennä harrastuksiin, ja hän voi ottaa vastuuta perheen pyörittämisestä työpäivän jälkeen. Nukkuminen on myös yksi asia, joka tuntuu vaikealta ajatukselta pienten lasten kanssa, en ole kykenevä luopumaan pitkistä ja hyvistä yöunista ainakaan niin, että minä olen se, joka valvoo lapsen/lasten kanssa kaikki yöt.
En itsekään tiedä kuinka realistiselta tämä kuulostaa. Mietin myös sitä, että kuinka paljon tästä on turhaa pelkoa ja pelkoa sitä sitoutumista kohtaan. Onko joku ollut vastaavassa tilanteessa?
Kommentit (54)
Tiedetään, että korkeasti koulutetut hankkivat vähemmän lapsia. Olisi kyllä ehkä pitänyt laittaa, että olemme molemmat uraorientoituneita, etenkin minä. Molemmat ollaan haastavassa työssä, jossa ei säännöllistä työaikaa.
Painoindeksi on minulla 25, miehellä 24 kun se kerran kiinnosti. Olisiko sinulla vastausta kysymykseeni?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos suostuisit muuttamaan kokonaan elämänsuunnitelmasi tuolla lailla, niin ethän sitten olisi sama ihminen ollenkaan. Kestäisikö parisuhteenne sitä, että mies hoitaa kodin ja lapset ja sinä jatkat ikään kuin mikään ei olisikaan muuttunut?
Epäilen vahvasti, että ero tulisi.
Ajattele lasten asemaa ja jätä ne tekemättä.
Hankkiudu parisuhteeseen, jossa mieskään ei haaveile lapsista.
Ihan uteliaisuudesta kirjoitti:
Miten koulutustaustanne vaikuttaa asiaan? Miksi et sen tilalla maininnut vaikka painoindeksiänne?
No itse asiassa korkeasti koulutetut hankkivat useammin lapsia kuin kouluttamattomat.
Suhde on niin tuore, ettette tiedä toisistanne tai luonteidenne yhteensopivuudesta vielä mitään. Jos olette vuoden päästä vielä yhdessä, voit alkaa miettiä asiaa uudelleen jos se on vielä ajankohtainen.
Äitiys on maailman kurjin ja yksinäisin rooli, jossa ei pidä laskea mitään kenenkään muun varaan. Mitään ei pidä laskea muiden tuen varaan, ei henkisesti, ei fyysisesti, eikä taloudellisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et halua vastuusta lapsista, mikä on täysin ok! Se ei ole täysin ok, ettei halua vastuuta, mutta silti hankkii lapsia.
No mies voi luvata mitä vaan, mutta äiti ne vauvat joutuu kuitenkin loppupeleissä hoitamaan ja valvomaan mikäli mies ei jaksakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tiedetään, että korkeasti koulutetut hankkivat vähemmän lapsia. Olisi kyllä ehkä pitänyt laittaa, että olemme molemmat uraorientoituneita, etenkin minä. Molemmat ollaan haastavassa työssä, jossa ei säännöllistä työaikaa.
Painoindeksi on minulla 25, miehellä 24 kun se kerran kiinnosti. Olisiko sinulla vastausta kysymykseeni?
Ap
Väitteesi oli vain puoliksi oikeassa. Korkeastikoulutetut naiset saavat vähemmän lapsia, mutta korkeastikoulutetut miehet enemmän.
Tiesitkö muuten, että joka kolmas esikoinen on vahinko?
Noin muuten on tietysti hyvä puhua lapsihaaveista jo suhteen alkumetreillä, että on yhteiset tulevaisuudensuunnitelmat. Siitäkin huolimatta, että monen mieli muuttuu matkan varrella suuntaan tai toiseen.
En ole täysin varma siitä, että haluan elää lapsettomana. Olin vain kerennyt tottua siihen ajatukseen jo senkin takia, etten koskaan ollut tavannut miestä, jonka kanssa olisin voinut kuvitella lapsia. Olen aina ajatellut, että voin ajatella sitä, jos tapaan miehen, joka ottaa 50% siitä vastuusta. Nyt ensimmäistä kertaa olen tilanteessa, jossa lapsiasiaa oikeasti mietin.
Voihan se olla, että jos saan lapsia, haluankin olla kotona ja hoitovapaalla ja kaikkea sitä. Mutta en tiedä. Enkä tiedä miten ihmisillä tämä yleensä menee, onko se selvää jo heti vai muodostuuko ajatus siinä ajan ja raskauden kuluessa?
En ole varma voisinko taas seurustella miehen kanssa, joka olisi 100% varma, ettei halua koskaan lapsia. Sekin olisi niin ehdoton päätös. Huomaan kyllä itsekin, etten tiedä mitä haluan ja toivon. Lähinnä kyselen, onko vastaavassa tilanteessa ollut joku ja vaikka sitten saanut lapsia ja mitä tänä päivänä ajattelee omasta tilanteesta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikutat kieltämättä hieman liian itsekkäältä vanhemmaksi.
Miksi sä ylipäätään aloit seurustelemaan lapsia haluavan miehen kanssa, jos et itse halua lapsia? Kamalan itsekästä. Tuhlaat teidän kummankin aikaa ja asiaa pitkittämällä aiheutat vain suurempaa sydänsurua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan uteliaisuudesta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedetään, että korkeasti koulutetut hankkivat vähemmän lapsia. Olisi kyllä ehkä pitänyt laittaa, että olemme molemmat uraorientoituneita, etenkin minä. Molemmat ollaan haastavassa työssä, jossa ei säännöllistä työaikaa.
Painoindeksi on minulla 25, miehellä 24 kun se kerran kiinnosti. Olisiko sinulla vastausta kysymykseeni?
Ap
Väitteesi oli vain puoliksi oikeassa. Korkeastikoulutetut naiset saavat vähemmän lapsia, mutta korkeastikoulutetut miehet enemmän.
Tiesitkö muuten, että joka kolmas esikoinen on vahinko?
Noin muuten on tietysti hyvä puhua lapsihaaveista jo suhteen alkumetreillä, että on yhteiset tulevaisuudensuunnitelmat. Siitäkin huolimatta, että monen mieli muuttuu matkan varrella suuntaan tai toiseen.
Hurjalta tuntuisi, jos kierukasta huolimatta raskaudun. Pohdinnassa asia on myös siksi, että mies tietää, että haluaa lapsia. Olemme jo sen ikäisiä, että asiaa on pakko tarkastella alkuvaiheessa. Tuntuisi epäreilulta todeta miehelle esim 5v päästä hänen ollessa 36v, etten halua lapsia.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Äitiys on maailman kurjin ja yksinäisin rooli, jossa ei pidä laskea mitään kenenkään muun varaan. Mitään ei pidä laskea muiden tuen varaan, ei henkisesti, ei fyysisesti, eikä taloudellisesti.
Jälkimmäisestä lauseesta samaa mieltä, mutta ei äitiys sentään pelkkää kurjuutta ja yksinäisyyttä ole, silloinkaan kun ei tukea saa mistään. Äitiydestä saa myös paljon iloa. Ne kuuluisat vaakakupit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi sä ylipäätään aloit seurustelemaan lapsia haluavan miehen kanssa, jos et itse halua lapsia? Kamalan itsekästä. Tuhlaat teidän kummankin aikaa ja asiaa pitkittämällä aiheutat vain suurempaa sydänsurua.
En mä osaa sanoa että haluanko vai enkö. Olin vaan kerennyt tottua ajatukseen, että elän lapsettomana. Siksi tässä nyt asiaa pohdin, että mikä oma kantani on asiaan. En ole sanonut, että olen 100% varma että en halua lapsia. Ja mies tietää tämän pohdinnan, en mä tätä ole häneltä pimittänyt. Ollaan keskusteltu.
Ap
Älä ikinä ryhdy sijaisperhetoimintaan. En suosittele.
Omia biologisia vaan yrittämään tai sitten lahjasukusoluilla. Suosittelen.
Vierailija kirjoitti:
En ole täysin varma siitä, että haluan elää lapsettomana. Olin vain kerennyt tottua siihen ajatukseen jo senkin takia, etten koskaan ollut tavannut miestä, jonka kanssa olisin voinut kuvitella lapsia. Olen aina ajatellut, että voin ajatella sitä, jos tapaan miehen, joka ottaa 50% siitä vastuusta. Nyt ensimmäistä kertaa olen tilanteessa, jossa lapsiasiaa oikeasti mietin.
Voihan se olla, että jos saan lapsia, haluankin olla kotona ja hoitovapaalla ja kaikkea sitä. Mutta en tiedä. Enkä tiedä miten ihmisillä tämä yleensä menee, onko se selvää jo heti vai muodostuuko ajatus siinä ajan ja raskauden kuluessa?
En ole varma voisinko taas seurustella miehen kanssa, joka olisi 100% varma, ettei halua koskaan lapsia. Sekin olisi niin ehdoton päätös. Huomaan kyllä itsekin, etten tiedä mitä haluan ja toivon. Lähinnä kyselen, onko vastaavassa tilanteessa ollut joku ja vaikka sitten saanut lapsia ja mitä tänä päivänä ajattelee omasta tilanteesta.
Ap
Ajatusleikki: tulet raskaaksi. Mies ilmoittaa ettei haluakaan perhettä, jäät yksin lapsen kanssa. Onko tämä sinulle ok?
Tai mies ei lähde, mutta ei oikein jaksakaan hoitaa lasta ja kotia, haluaa harrastaa rauhassa.. sinun harrastus jää kun et enää ehdi. Onko ok?
Esitin vastaavassa tilanteessa itseltäni yhden kysymyksen...olenko valmis kantamaan vastuun myös yksin. En ollut. Lapsi pitäisi tehdä vain aidosta halusta olla vanhempi, eikö esim. mitä jos kuitenkin pohjalta. Yleensä kompromisseissä ei ole kuin häviäjiä. Ura, lapset, unet ja harrastukset...pahasti näyttää siltä, että emme voi saada kaikkea.
Vierailija kirjoitti:
Vaikutat kieltämättä hieman liian itsekkäältä vanhemmaksi.
Juu, vanhemmuushan on tosi epäitsekästä... *eyeroll*
Jos et ole valmis siihen, että hoidat lapsen ja lapsiperhearjen yksin, ei kannata hankkia lapsia. En tiedä yhtä ainutta perhettä, jossa mies tekisi enemmän kuin nainen lasten suhteen, en toki väitä etteikö näitä olisi, mutta selvästi harvemmassa ovat.
Miten koulutustaustanne vaikuttaa asiaan? Miksi et sen tilalla maininnut vaikka painoindeksiänne?