Rehellisesti: Millaista on arki vakavan masennuksen kanssa?

Voin nyt hyvin, mutta mulla diagnosoitiin vakava masennus 2018. Yritin hukuttaa itseni järveen. Olin nälissäni viikkoja kun en saanut aikaiseksi hakea ruokaa 1 km päässä olevasta kaupasta. En ulostanut yli viikkoon. Sitten oli psykoosimaisia pelkoja. Koin jotain yliluonnollista myös. Jokin energia tuli kehooni jalkojani pitkin maatessani sängyllä. Että jotta.....pakkohoitoon jouduin ja ehkä olin sen tarpeessa myös.

Miten masennus alkoi?

Yhtä hvettiä!

Oma päväni on mennyt suurinpiirtein näin:

Koira herätti siinä kymmenen maissa, koska halusi ulos. Edelleen oli aivan toivoton väsymys. Yritin vetkutella, jos koira menisi takaisin nukkumaan. Ei mennyt. Vakavissani harkitsin, että vain annan koiran pissata sisälle. Tuntui, ettei vaan pystynyt nousemaan. Moraalini kuitenkin vielä esti tekemästä näin ja nousin. Heitin likaiset vaatteet päälle ja kävin koiran kanssa ehkä viisi minuuttia ulkona, että pissasi ja kakkasi. Ruokin koiran ja tulin takaisin sänkyyn.

Ehkä pari tuntia tuijotin vain sängyssä puhelinta. Lähinnä katsoin youtubea ja selasin foorumeita. Kiinnostus kaikkeen on nolla. Paljon toivottomia ja itsetuhoisia ajatuksia. Kokemus itsestä pahana on vahva. Tämän jälkeen nousin tekemään itselleni kaurapuuron ja kahvin. Palasin takaisin sänkyyn puhelimelle.

Asuntoni on tällä hetkellä kohtuullisessa kunnossa omalla mittakaavalla. Ei puhdas missään nimessä, mutta juuri vajaa viikko sitten siivosin pahimmat. Roskia vein silloin ulos jätesäkeillä. Sänkyyn asti oli kertynyt roskaa. Nyt sängyssäni on "vain" koirankavoja. Aina ennen nukkumaan menoa harjaan lakansta juuriharjalla pahimmat karvat, hiekat ja ruuanmurut, ettei muruset tunnu ikävältä iholla. Ruokapöydän tuolien selkänojilla roikkuu veren tahrimat pyyhkeet, koska eilen illalla viiltelin itseäni.

Koko päivä sujuu sängyssä puhelinta näpräten. Välissä kävin tekemässä popcornia ja ruuaksi heitin pikaisesti pannulla papuja, pakastevihannespussin ja mausteita. Ne ei edes saanut paistopintaa, koska ei jaksanut. Koiran kanssa en jaksanut käydä lenkillä, joten kävelin 100m lähimpään metsikköön kivelle istumaan ja päästin koiran irti. Siinä istuin n. 30 min ja palasin kotiin. Ei vaan pystynyt tänään käydä lenkillä. Valo tuntuu liian pahalta ja ahdistavalta. Muiden katseet ahdistaa. Pelkään, muiden näkevän lävitseni.

Edelleen makaan vaan sängyssä ja näprään puhelinta. Peseytynyt en ole koko päivänä millään tavalla. Hiuksiakaan ei ole harjattu. Mielenmaisema on hyvin synkkä, mutta samaan aikaan välinpitämätön. Koen olevani ruma, paha, itsekäs, tyhmä. Tämä ei tule muuttumaan koskaan paremmaksi.

Ap

Yksilöllistä.

Ei se näy ulospäin muuten kuin sosiaalisten tilanteiden välttelynä. Olin pitkään töissäkin, kunnes irtisanoin itseni...

Nyt olen aika okei, pahoista kausista en oikeastaan muista muuta kuin että halusin vaan lakata olemasta.

Varmaan monen mielestä olen nytkin masentunut kun mikään ei oikeastaan kiinnosta ja voisin vaan nukkua kaikki päivät, mutta ainakaan en halua juuri nyt kuolla ja vähän niinkun varovasti tuntuu, että ehkä tästä vielä jonkinlainen elämä tulee.

korona on ollut sekä paha että hyvä. Paha koska passivoi ja sosiaaliset kontaktit, jotka olis tosi tärkeitä, on jääneet. Hyvä koska ekan kerran pitkään pitkään aikaan jotenkin on antanut itselleen luvan vaan olla hyödytön. Yleensä on ihan hirveä ahdistus ja syyllisyys ja arvottomuuden tunne kun ei ole hyödyllinen ja aikaansaava ja tuottava ja tarmokas. Mutta nyt kun kaikki muukin on vähän niinkuin pysähdyksissä, niin mäkin saan vihdoin vaan olla.

Mun masennus on enimmäkseen loputonta väsymystä, joka ei helpotu levolla vaikka nukunkin paljon. On myös aivosumua ja aloitekyvyttömyyttä. Kauppaan meno onnistuu ehkä joka toinen viikko, sillä ensin pitäisi jaksaa mennä suihkuun ja pestä hampaat. Sisko tuokin enimmäkseen ruoat. Nyt koronan aikana tämä on vain pahentunut, sillä en luultavasti kestäisi tautia. Korona ei siis ahdista, pelota tai ole pahentanut masennusta, mutta ei kun ei tule lähdettyä liikkeelle sitäkään vertaa, sitä pyörii vaan enemmän tukka likaisena sängyssä.

Olen tosi pahoillani. Elämän ei kuuluisi tuntua satuttavalta. Oletko avun piirissä jollakin tavalla?

Olin aikaisemmin hyvin masentunut. Istuin pöydän alla, koska se oli turvallisin paikka, ja puristin tyynyä. Vihasin itseäni. Vihasin ihmisiä, joiden kylmyys ja välinpitämättömyys oli mielstäni osasyy siihen, etten voinut tulla pois pöydän alta. Pidin puukkoa vatsalla ja halusin kuolla, halusin, että se hirveä tuska menisi pois.

On se olemassa vielä, siellä syvällä minussa. On se vielä minussa, se masennus, joka on niin vaikea sietää ja kestää. Yleensä kykenen toimimaan kuten tänään. Olen käynyt geokätkeilemässä mieheni kanssa, tehnyt tortilloja lasten kanssa, saunonut ja siivonnut. Siellä sisällä se on silti, tunnen sen. Se haluaa ulos ja joudun niin paljon tekemään työtä, ettei se tulisi ulos. Joku päivä taas istun pöydän alla ja puristan tyynyä.

Nukuin viime yönä (jälleen) huonosti. Aamulla nousin lopulta klo 9:30, olin koneella ja söin aamupalan. Pakotin itseni 50 min lenkille (neljäs lenkki tänä vuonna), katsoin netflixiä, tein ruokaa ja söin. Makoilin sängyssä pari tuntia kunnes tein taas ruokaa ja katsoin lisää netflixiä ja tv:tä. Söin taas ja katson vielä hetken tv:tä ja sitten nukkumaan. Ärsyttää kun taas tuli syötyä ihan liikaa tänään mutta lääkkeet aiheuttavat pohjattoman nälän. Painoa tullut parissa vuodessa 30 kg ja koko ajan nälkä. Voisin taas syödä :(

Vierailija kirjoitti:

Oma päväni on mennyt suurinpiirtein näin:

Koira herätti siinä kymmenen maissa, koska halusi ulos. Edelleen oli aivan toivoton väsymys. Yritin vetkutella, jos koira menisi takaisin nukkumaan. Ei mennyt. Vakavissani harkitsin, että vain annan koiran pissata sisälle. Tuntui, ettei vaan pystynyt nousemaan. Moraalini kuitenkin vielä esti tekemästä näin ja nousin. Heitin likaiset vaatteet päälle ja kävin koiran kanssa ehkä viisi minuuttia ulkona, että pissasi ja kakkasi. Ruokin koiran ja tulin takaisin sänkyyn.

Ehkä pari tuntia tuijotin vain sängyssä puhelinta. Lähinnä katsoin youtubea ja selasin foorumeita. Kiinnostus kaikkeen on nolla. Paljon toivottomia ja itsetuhoisia ajatuksia. Kokemus itsestä pahana on vahva. Tämän jälkeen nousin tekemään itselleni kaurapuuron ja kahvin. Palasin takaisin sänkyyn puhelimelle.

Asuntoni on tällä hetkellä kohtuullisessa kunnossa omalla mittakaavalla. Ei puhdas missään nimessä, mutta juuri vajaa viikko sitten siivosin pahimmat. Roskia vein silloin ulos jätesäkeillä. Sänkyyn asti oli kertynyt roskaa. Nyt sängyssäni on "vain" koirankavoja. Aina ennen nukkumaan menoa harjaan lakansta juuriharjalla pahimmat karvat, hiekat ja ruuanmurut, ettei muruset tunnu ikävältä iholla. Ruokapöydän tuolien selkänojilla roikkuu veren tahrimat pyyhkeet, koska eilen illalla viiltelin itseäni.

Koko päivä sujuu sängyssä puhelinta näpräten. Välissä kävin tekemässä popcornia ja ruuaksi heitin pikaisesti pannulla papuja, pakastevihannespussin ja mausteita. Ne ei edes saanut paistopintaa, koska ei jaksanut. Koiran kanssa en jaksanut käydä lenkillä, joten kävelin 100m lähimpään metsikköön kivelle istumaan ja päästin koiran irti. Siinä istuin n. 30 min ja palasin kotiin. Ei vaan pystynyt tänään käydä lenkillä. Valo tuntuu liian pahalta ja ahdistavalta. Muiden katseet ahdistaa. Pelkään, muiden näkevän lävitseni.

Edelleen makaan vaan sängyssä ja näprään puhelinta. Peseytynyt en ole koko päivänä millään tavalla. Hiuksiakaan ei ole harjattu. Mielenmaisema on hyvin synkkä, mutta samaan aikaan välinpitämätön. Koen olevani ruma, paha, itsekäs, tyhmä. Tämä ei tule muuttumaan koskaan paremmaksi.

Ap

Mulla on paha masennus mutta koirani hyvinvointi on mulle tärkeää. Siitä en tingi!

Olisiko sulla jotain läheistä joka voisi ottaa koiran välillä? Mulla äiti tykkää touhuta koirani kanssa.

Aikuinen koira nolostuu ja häpeää jos joutuu tekemään tarpeensa sisälle. Anna koira parempaan kotiin, eläin ei saa kärsiä!

No kyllä se koira pitäisi hoitaa kunnolla vaikka miten masentaa! 5 minuutin ulkoilut yhtä tyhjän kanssa.

Ap missä päin asut? Voisinpa olla kaverisi, jos jotain seuraa kaipaat.

Hengittäen ja toivoen että aika pian koittaa.

Vierailija kirjoitti:

Oma päväni on mennyt suurinpiirtein näin:

Koira herätti siinä kymmenen maissa, koska halusi ulos. Edelleen oli aivan toivoton väsymys. Yritin vetkutella, jos koira menisi takaisin nukkumaan. Ei mennyt. Vakavissani harkitsin, että vain annan koiran pissata sisälle. Tuntui, ettei vaan pystynyt nousemaan. Moraalini kuitenkin vielä esti tekemästä näin ja nousin. Heitin likaiset vaatteet päälle ja kävin koiran kanssa ehkä viisi minuuttia ulkona, että pissasi ja kakkasi. Ruokin koiran ja tulin takaisin sänkyyn.

Ehkä pari tuntia tuijotin vain sängyssä puhelinta. Lähinnä katsoin youtubea ja selasin foorumeita. Kiinnostus kaikkeen on nolla. Paljon toivottomia ja itsetuhoisia ajatuksia. Kokemus itsestä pahana on vahva. Tämän jälkeen nousin tekemään itselleni kaurapuuron ja kahvin. Palasin takaisin sänkyyn puhelimelle.

Asuntoni on tällä hetkellä kohtuullisessa kunnossa omalla mittakaavalla. Ei puhdas missään nimessä, mutta juuri vajaa viikko sitten siivosin pahimmat. Roskia vein silloin ulos jätesäkeillä. Sänkyyn asti oli kertynyt roskaa. Nyt sängyssäni on "vain" koirankavoja. Aina ennen nukkumaan menoa harjaan lakansta juuriharjalla pahimmat karvat, hiekat ja ruuanmurut, ettei muruset tunnu ikävältä iholla. Ruokapöydän tuolien selkänojilla roikkuu veren tahrimat pyyhkeet, koska eilen illalla viiltelin itseäni.

Koko päivä sujuu sängyssä puhelinta näpräten. Välissä kävin tekemässä popcornia ja ruuaksi heitin pikaisesti pannulla papuja, pakastevihannespussin ja mausteita. Ne ei edes saanut paistopintaa, koska ei jaksanut. Koiran kanssa en jaksanut käydä lenkillä, joten kävelin 100m lähimpään metsikköön kivelle istumaan ja päästin koiran irti. Siinä istuin n. 30 min ja palasin kotiin. Ei vaan pystynyt tänään käydä lenkillä. Valo tuntuu liian pahalta ja ahdistavalta. Muiden katseet ahdistaa. Pelkään, muiden näkevän lävitseni.

Edelleen makaan vaan sängyssä ja näprään puhelinta. Peseytynyt en ole koko päivänä millään tavalla. Hiuksiakaan ei ole harjattu. Mielenmaisema on hyvin synkkä, mutta samaan aikaan välinpitämätön. Koen olevani ruma, paha, itsekäs, tyhmä. Tämä ei tule muuttumaan koskaan paremmaksi.

Ap

Voimia valtavan paljon, tuli hirveän surullinen ja paha olo puolestasi kuten muidenkin puolesta.

Itselläkin kokemusta itsetuhoisuuteen johtaneesta syvästä masennuksesta, olo on aivan kamala silloin kun masennus on edennyt pahaksi.

Koirasta huolestuneille. Tiedän olevani kamala koiranomistaja. Koen siitä suurta syyllisyyttä. Mutta tässä tilanteessa nyt olen sairauteni kanssa. Oikeutettua se ei ole.

Koirani saa ruokaa, eikä ole koskaan tarvinnut tehdä tarpeitaan sisälle. Olen kuitenkin jo niin välinpitämättömässä mielentilassa, että käsitän niitä, joille voi käydä niin, että eläimet jäävät heitteille. Järjen moraalini vielä toimii sen verran, että en ole päätynyt siihen tilanteeseen. En minä näin halua elää, mutta en pysty muuhun.

Tiedän myös, että koiralle olisi parhaaksi hankkia toinen koti. Parempina päivinä koira pääsee lenkille. Onneksi koira on jo vanha.

Ajatusketju myös on, että kos kuolisin, niin koirallanikin olisi parempi olla. En itsekkäistä syistä pysty siitä luopumaan.

Ap

Itse hoidan koirani hyvin vaikka olisi vakava masennus. Aidattu piha auttaa lyhyiden lenkkien lisäksi ulkoilua.

Koirani syö hyvin, paremmin kuin itse. Pieni koira ei onneksi vaadi kovin pitkiä lenkkejä.

Vierailija kirjoitti:

Oma päväni on mennyt suurinpiirtein näin:

Koira herätti siinä kymmenen maissa, koska halusi ulos. Edelleen oli aivan toivoton väsymys. Yritin vetkutella, jos koira menisi takaisin nukkumaan. Ei mennyt. Vakavissani harkitsin, että vain annan koiran pissata sisälle. Tuntui, ettei vaan pystynyt nousemaan. Moraalini kuitenkin vielä esti tekemästä näin ja nousin. Heitin likaiset vaatteet päälle ja kävin koiran kanssa ehkä viisi minuuttia ulkona, että pissasi ja kakkasi. Ruokin koiran ja tulin takaisin sänkyyn.

Ehkä pari tuntia tuijotin vain sängyssä puhelinta. Lähinnä katsoin youtubea ja selasin foorumeita. Kiinnostus kaikkeen on nolla. Paljon toivottomia ja itsetuhoisia ajatuksia. Kokemus itsestä pahana on vahva. Tämän jälkeen nousin tekemään itselleni kaurapuuron ja kahvin. Palasin takaisin sänkyyn puhelimelle.

Asuntoni on tällä hetkellä kohtuullisessa kunnossa omalla mittakaavalla. Ei puhdas missään nimessä, mutta juuri vajaa viikko sitten siivosin pahimmat. Roskia vein silloin ulos jätesäkeillä. Sänkyyn asti oli kertynyt roskaa. Nyt sängyssäni on "vain" koirankavoja. Aina ennen nukkumaan menoa harjaan lakansta juuriharjalla pahimmat karvat, hiekat ja ruuanmurut, ettei muruset tunnu ikävältä iholla. Ruokapöydän tuolien selkänojilla roikkuu veren tahrimat pyyhkeet, koska eilen illalla viiltelin itseäni.

Koko päivä sujuu sängyssä puhelinta näpräten. Välissä kävin tekemässä popcornia ja ruuaksi heitin pikaisesti pannulla papuja, pakastevihannespussin ja mausteita. Ne ei edes saanut paistopintaa, koska ei jaksanut. Koiran kanssa en jaksanut käydä lenkillä, joten kävelin 100m lähimpään metsikköön kivelle istumaan ja päästin koiran irti. Siinä istuin n. 30 min ja palasin kotiin. Ei vaan pystynyt tänään käydä lenkillä. Valo tuntuu liian pahalta ja ahdistavalta. Muiden katseet ahdistaa. Pelkään, muiden näkevän lävitseni.

Edelleen makaan vaan sängyssä ja näprään puhelinta. Peseytynyt en ole koko päivänä millään tavalla. Hiuksiakaan ei ole harjattu. Mielenmaisema on hyvin synkkä, mutta samaan aikaan välinpitämätön. Koen olevani ruma, paha, itsekäs, tyhmä. Tämä ei tule muuttumaan koskaan paremmaksi.

Ap

Tsemppiä AP. Olen 'vain' keskivaikeaa masennusta kroonisesti sairastava, ja itselläkin ollut vaikeaa kerätä voimia normaaliin toimintaan viime viikkoina, mutta tämä jotenkin sai mut kokemaan suurta empatiaa sua kohtaan. Jos voisin, niin veisin sun koiraa sun puolesta vaikka ulos <3 Muista, että oot tärkeä. Jos et omasta mielestäs muille, niin ainakin sun koiralle.

Ensin sitä ei edes tajunnut olevansa masentunut. Kävin töissä, kävin kaupassa, tein ruokaa, pesin pyykkiä. Kuljin jonkinlaisella automaatiolla. Tiedostin kyllä olevani ahdistunut, mutta päättäväisesti kieltäydyi kiinnittämästä siihen mitään huomiota. Välillä ihmettelin, kuinka minua normaalisti suuresti ärsyttävät asiat eivät liikuttaneet minua ollenkaan. Sitten aloin nähdä painajaisia hukkumisesta enkä uskaltanut enää nukkua. Lopulta nukuin 45 minuutin yöunia, uni ja valve menivät sekaisin ja minulla oli voimakkaita pakkoajatuksia kuolemasta, kuinka minun kuuluisi olla kuollut ja minun kuuluisi korjata asia hukuttautumalla. Olin hakenut apua uniongelmiini puhumatta kuitenkaan oakkoajatuksistani. Sitten eräänä sunnuntaina lähtiessäni kauppaan ajoinkin tahtomattani veden äärelle enkä päässyt sieltä pois. Sain pidettyä itseni autossa suunnattomasta houkutuksesta hukuttautumisesta huolimatta, mutta en kyennyt käynnistämään autoa. Vasta saadessani puhelun kykenin ajamaan pois. Silloin tajusin, ettei enää yhdet kunnolliset yöunet auta. Hakeuduin lääkäriin ja pääsin pariksi viikoksi osastohoitoon. Vasta siellä tajusin ollevani psykoottisesti masentunut. Minulle aloitettiin mieliala- ja psykoosilääkitys. Siitä alkoi pitkä ja hidas toipuminen. Minut yllätti, miten paljon vaikea masennus vaikutti keskittymis- ja aloitekykyyn. Edes astianpesukonetta ei pystynyt tyhjentämään tai täyttämään ilman uupumista. Olen intohimoinen neuloja, kudon kirjoneulevillasukat melkein silmät kiinni, mutta nyt en kyennyt edes yksiväristä sukkaa tekemään. Saatoin istua sänkyni laidalla tuntikausia, kun mietin mitä kaikkea pitäisi tehdä, että saisin keitettyä kahvia enkä koskaan saanut otettua edes sitä ensimmäustä askelta, koska kaikki tuntui niin työläältä. En jaksanut tavata ihmisiä, mutta en oikein kestänyt olla kotonakaan. Kävin melkein päivittäin Ikeassa, koska siellä saattoi olla yksin ihmisten keskellä. Olen viettänyt tuntikausia leikkimällä Ikean kaapinsuunnitteluohjelmalla. Aika kului hitaasti, mutta toisaalta aika vain liukui ohi. Mistään ei saanut kiinni. Mitään ei saanut vietyä loppuun. Olin loputtoman väsynyt, saatoin nukkua 13-15 tuntia yössä. Ja se ahdistus, johon en ollut suostunut kiinnittämään mitään huomiota, jysähti päälleni välillä kuin pyramidillinen sirkusnorsuja. Siihen auttoi vaihtoehtoisesti rauhoittava tai puoli lasillista punaviiniä. Nyt ymmärrän, miksi masentunut saattaa alkoholisoitua, niin paljon alkoholi auttoi ahdistukseen. Siinä meni vuosi. Sitten olin toipunut jo sen verran, että saatoin aloittaa psykoterapian. Yhtään aikaisemmin sitä ei olisi voinut aloittaa ja ilman lääkitystä siitä ei olisi tullut mitään. Sitten palasin töihin. Ja nyt on kulunut kolme vuotta, psykoterapia on loppusuoralla, en ole enää masentunut ollenkaan ja psykoosilääkitykseni on purettu pois. Mielialalääkettä syön varmaankin loppuikäni ja teen sen mielelläni.

Mikään.ei.kiinnosta.

Masennuksen ydin.

Kuvittele tylsin mahdollinen työtehtävä, jolla ei ole mitään alkua tai loppua eikä tarkoitusta ja joka ei anna mitään haastetta tai sisältöä. Päässäsi on paha aivosumu, ajatukset eivät kulje, joudut tavaamaan asioita moneen kertaan etkä oikein sisäistä tekstiä. Yhdistä siihen darran henkinen jumitus ilman pahaa oloa ja väsymys niin olet oikeilla jäljillä.

Itsetuhoisuuden tunnetta on vaikea selittää. Siitä tulee sellainen hälläväliä-olo (eikä mikään huithait vaan tuskainen, raskas ja todennäköisesti et oikein jaksa tai pysty tekemään mitään tässä tilassa ja se voi eskaloitua katatonisuuteen asti, kun sua ei vaan kiinnosta maailma ympärilläsi) ja koet ajatuksen siitä yhdentekevänä, että maailma jatkaisi menoaan varsin hyvin ilman sinua.

Psykoosi tuntuu vähän samalta kuin ajatuksenjuoksu kännissä. Sulle tulee sellainen surrealistinen olo ja luulet tajuavasi asioita uudella tavalla. Et välttämättä muista oikein mitään.