Lue keskustelun säännöt.
Rehellisesti: Millaista on arki vakavan masennuksen kanssa?
25.04.2020 |
Te vakavasti masentuneet? Millainen päivä teillä on tänään ollut. Miten elätte?
Oma elämäni ei ainakaan näy ollenkaan ulkopuolelle. Muiden silmin arvioisin olevani ihan normaali, jos siis hoitohenkilökuntaa ei lasketa. Todellisuus on kuitenkin aivan toista.
Kommentit (36)
Vierailija kirjoitti:
Vakavasta masennuksesta toistuvaan keskivaikeaan "parantuneena" voin kuvata oloa kohdallani niin, että kun syön lääkkeet (kahta menee) niin pysyn jollain tapaa kasassa.
Ahdistaa paljon, mutta pystyn käymään kokopäivätöissä. Joskus pidin siitä. Nyt vain suoritan sitä, jotta saan palkan. Jotta saan maksettua elämäki peruskulut. Jo monta vuotta olen salaa inhonnut työtäni.
Teen silti työni erittäin ahkerasti ja itseäni säästämättä. Minua pidetäänkin todella hyvänä työntekijänä ja motivoituneena. Esimiehet kiittelevät. Mutta ei se sitä ole. Olen perfektionisti ja ylitunnollinen, koska en osaa olla muuta.
Kodin- ja itseni hoitoon ei riitä paukkuja. Ystävien tapaamiseen ei riitä paukkuja. Heti jos unohdan lääkkeet alkaa suunnaton vitutus ja itkuherkkyys. Onneksi ei ole lapsia eikä miestä. En varmasti kestäisi kenenkään ihmisen jatkuvaa läsnäoloa kodissani.
Joskus minulla oli mukavia harrastuksia ja paljon ystäviä. Nykyvuosina en tee mitään niistä asioista, joita rakastin, koska näen kaiken ennen mielekkään ihan turhana enkä jaksa lähteä mihinkään.
Ystäviäni en jaksa mutta edelleen kyllä ajattelen heistä hyvää toisin kuin työstäni ja harrastuksistani. En vain jaksa ottaa yhteyttä enkä vastata mihinkään myönteisesti. Se kyllä on hoitanut tämän ystäväongelman.
En halua tavata ystäviä koska pitäisi vastata mitä minulle kuuluu. En voisi kuitenkaan puhua siitä, miten perseestä kaikki on. Koska tiedänhän minä, että tämä miten koen asiat on sairasta.
En ole tällainen enkä haluaisi olla tällainen. En halua, että minua pidetään tällaisena. Olen itsenäni ilman tätä sairautta hyväntahtoinen, myönteinen ja kiltti ihminen. Sellainen kuva ihmisillä minusta on ja sen haluan pitää.
Kuka tällaista jaksaisi vapaaehtoisesti kuunnella. Maailma oikeasti tuntuu minusta paskalta ja ihmisistä suurin osa tyhmiltä ja itsekkäiltä kusipäiltä.
Syön siis mielialalääkkeitä, että jaksaisin jotenkin mukana kahlata tässä paskassa. Luonnossa voin parhaiten, yksin, kaukana ihmisistä.
Koko elämäni on oikeastaan itseni nimisen roolin esittämistä. Kukaan ei tiedä miten voin oikeasti. Lähimmät tietävät ehkä pari prosenttia tästä masennukseni kokonaisuudesta.
Suojaan näitä rakkaita ihmisiäni, haluan heidän voivan hyvin. Enkä halua että huolehtivat. Kyllä minä pärjään. Minulla ei ole rahaa psykoterapiaan ja ongelma on sitä kerran yrittäneenä, että psykoterapeuttikin alkoi tuntua idiootilta...
En ole näin ylimielinen. En ollenkaan. Masennus on pirullinen elämänkumppani. En usko että ikinä paranen. Minua lääkitään zombieksi ja välillä romahdan ja nousen taas jatkamaan elämäni ilotonta suorittamista.
Melkein sanasta sanaan kuin oma kokemukseni.
Itse en tosin idiootiksi ammattilaisia miellä. Koen vaan ettei minulle ole tarjolla apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No oli kuin omasta suusta edelliset. Jossakin kohti kirjoitin jo itsemurhakirjeen valmiiksi, jos en pystyisi impulssejani hallitsemaan. Nyt vaan suoritan zombiena, olen hyvä työntekijä ja kohtuullinen puoliso. Onneksi ainoa elossa oleva lapseni on jo aikuinen. Olen päättänyt, että en itsemurhaa tee, mutta toivon saavani jonkun sairauden, josta saisin kunniallisen exitin. Tavallaan nykyään on parempi, kun koen jo sisältä kuolleeni. Nyt en sillä tavalla enää odota mitään, enkä kuvittele ja toivo tilanteen muuttuvan.
On ikävää, että poliisit vievät putkaan näitä vakavasti masentuneita, jotka kuuluisivat hoitoon, eivätkä putkaan rötöstelijöiden kanssa.
Sitä minä monesti ihmettelen, kun ihmiset sanovat, että ei ole varaa psykoterapiaan. Minulla jää minimi elämiseen (sossun määrittämä) ja silti on varaa psykoterapiaan, koska Kelahan kustantaa siitä suurimman osan. Kyse on pitkälti valinnoista, että mihin rahaa haluaa käyttää. On helppo laittaa tekosyyksi 'ei ole varaa', minusta se on jonkilaista tilanteesta pakenemista.. Psykoterapia on ainut mahdollisuus kohti tasapainoisempaa ja terveempää elämää. Harva ihminen masennuksen selättää omin päin.
Vierailija kirjoitti:
Sitä minä monesti ihmettelen, kun ihmiset sanovat, että ei ole varaa psykoterapiaan. Minulla jää minimi elämiseen (sossun määrittämä) ja silti on varaa psykoterapiaan, koska Kelahan kustantaa siitä suurimman osan. Kyse on pitkälti valinnoista, että mihin rahaa haluaa käyttää. On helppo laittaa tekosyyksi 'ei ole varaa', minusta se on jonkilaista tilanteesta pakenemista.. Psykoterapia on ainut mahdollisuus kohti tasapainoisempaa ja terveempää elämää. Harva ihminen masennuksen selättää omin päin.
Saatko sinä sossusta toimeentulotukea?
Jos on omaisuutta, ei ole mahdollisuutta saada sossusta mitään. Pitää alkaa myymään omaisuuttaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siten että oikeasti parantuakseen mikään kerta viikkoon kuulumisten vaihto pintahöpöttely ei riitä. Tarvitaan vähintään sata euroa viikossa omavastuisiin eli se olisi noin kaksi kertaa, mutta mieluummin enemmän.
Minulla työssäkäyvällä mutta alipalkatulla akateemisella ei ole edes tuota 400e ylimääräistä joka kuukausi vuosien ajan laittaa psykoterapiaan.
Kerta viikossa psykoterapiaa olen kokeillutkin vuoden ajan, mutta se nyt oli yhtä tyhjän kanssa.
Kyse ei aina ole asenteista. Joskus ihminen vain tekee kutsumustyötään pienellä palkalla.
Ehkä perheellinen ei ymmärrä, miten kalliiksi tulee kun maksaa elåmänsä, talonsa, autonsa, kaiken itse. Ei ole toista aikuista enkä saa vanhemmiltani rahaa (en pyytäisikään). Silloin elämä on vain niitä valintoja, joita voi tehdä.
Tietysti kaikki tosi kalliisti itsensä kouluttaneet omia lainojaan kuolettavat psykoterapeutit toivoisivat, että me kaikki hullut ottaisimme pankista pään kuntoutuslainaa, mutta itse vedän siihen rajan.
Psykoterapeutin valinta on muutenkin aivan keskeistä. Kuluttajansuojaahan siinä ei ole ja mikäli ongelmia tulee, se on asiakkaan vika aina. Riippuvuussuhteen heikompaa voi helposti manipuloida.
Uskonko keneenkään ihmiseen ja hänen ammatillisuuteensa niin paljon? En. En enää näillä vuosirenkailla. Joten miksi minä lainalla maksaisin jonkun pirkon terapeuttiopinnot? Ei hyvää päivää!
Näinkin voin elåä. En nauti tästä, mutta missä on luvattukaan että elämä olisi ihanaa tai helppoa? Masennus on krooninen sairaus ja se on kauhean ikävää. Mutta kaikkien meidän parantumatto-masti sairaiden on lopulta vain sopeuduttava.
Elämä muuttuu. Keuhkokuumepotilas on väsynyt ja yskivä. Ja masennuksessa, no tässä kaikesta kivasta tulee lopulta samaa paskaa, eri paketeissa vain. Ja jonain päivänä kuolee, jolloin tämä suorittaminen sentään loppuu. Itse olen onneksi säästynyt itsemurha-ajatuksilta.
Terv nro 21
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silmänsä kun avasi ahdisti, yöllä varmaan olin taas nähnyt painajaisia. En jaksanut nousta ylös sängystä, vaan pyörin siellä, välillä uudestaan nukahtaen ja välillä selaillen puhelinta. Lopulta päätin nousta ylös, ja jaksaa pestä kahvimukin ja puurolautasen, niin kun monena muunakin aamuna, koska kaikki astiat oli taas likaisia. Selasin nettiä ja söin aamupalaa. Vierailin some- verkoissa, selasin vauva palstaa, toteakseni taas kuinka paskoja ihmiset ovat. Väsytti, menin pyöriin sänkyyn ja soitin äidille, juteltiin koronasta ja mitä hulluu taas uutisissa oli ollut. Päätin lähtee lenkille, soitin vielä äitille ja selvitin että voin niiden puolesta tehdä apteekkiin tilauksen. Vedin henkeen kevään tuoksuja, en jaksanut enää kävellä, joten aloin juosta. Juoksin kauppaan ja ostin itselle nipun tulpppaaneja, ajatellen jos ne vähän piristäisi. Seuraava osoite oli apteekki, josta hain masennuslääkkeitä, annostusta on hiljattain nostettu kahdenkertaiseksi. Kävelin kotiin, söin tuoretta leipää, jota olin ostanut, mietin et tuun varmaan sekoon lähiaikoina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oma päväni on mennyt suurinpiirtein näin:
Koira herätti siinä kymmenen maissa, koska halusi ulos. Edelleen oli aivan toivoton väsymys. Yritin vetkutella, jos koira menisi takaisin nukkumaan. Ei mennyt. Vakavissani harkitsin, että vain annan koiran pissata sisälle. Tuntui, ettei vaan pystynyt nousemaan. Moraalini kuitenkin vielä esti tekemästä näin ja nousin. Heitin likaiset vaatteet päälle ja kävin koiran kanssa ehkä viisi minuuttia ulkona, että pissasi ja kakkasi. Ruokin koiran ja tulin takaisin sänkyyn.
Ehkä pari tuntia tuijotin vain sängyssä puhelinta. Lähinnä katsoin youtubea ja selasin foorumeita. Kiinnostus kaikkeen on nolla. Paljon toivottomia ja itsetuhoisia ajatuksia. Kokemus itsestä pahana on vahva. Tämän jälkeen nousin tekemään itselleni kaurapuuron ja kahvin. Palasin takaisin sänkyyn puhelimelle.
Asuntoni on tällä hetkellä kohtuullisessa kunnossa omalla mittakaavalla. Ei puhdas missään nimessä, mutta juuri vajaa viikko sitten siivosin pahimmat. Roskia vein silloin ulos jätesäkeillä. Sänkyyn asti oli kertynyt roskaa. Nyt sängyssäni on "vain" koirankavoja. Aina ennen nukkumaan menoa harjaan lakansta juuriharjalla pahimmat karvat, hiekat ja ruuanmurut, ettei muruset tunnu ikävältä iholla. Ruokapöydän tuolien selkänojilla roikkuu veren tahrimat pyyhkeet, koska eilen illalla viiltelin itseäni.
Koko päivä sujuu sängyssä puhelinta näpräten. Välissä kävin tekemässä popcornia ja ruuaksi heitin pikaisesti pannulla papuja, pakastevihannespussin ja mausteita. Ne ei edes saanut paistopintaa, koska ei jaksanut. Koiran kanssa en jaksanut käydä lenkillä, joten kävelin 100m lähimpään metsikköön kivelle istumaan ja päästin koiran irti. Siinä istuin n. 30 min ja palasin kotiin. Ei vaan pystynyt tänään käydä lenkillä. Valo tuntuu liian pahalta ja ahdistavalta. Muiden katseet ahdistaa. Pelkään, muiden näkevän lävitseni.
Edelleen makaan vaan sängyssä ja näprään puhelinta. Peseytynyt en ole koko päivänä millään tavalla. Hiuksiakaan ei ole harjattu. Mielenmaisema on hyvin synkkä, mutta samaan aikaan välinpitämätön. Koen olevani ruma, paha, itsekäs, tyhmä. Tämä ei tule muuttumaan koskaan paremmaksi.
Ap
Voi hyvä ystävä! Kirjoitat hyvin ja kuvailet elämääsi ja olotilaasi taitavasti. Olen kamalan pahoillani ettö sinun elämäsi nyt on tuossa mallissa. Itselläni ei ole kovin häävisti mennyt, ja nyt liki 60 hoidan itseäni ihan omatoimisesti juomalla.
Olet varmasti nuori, joten sinulla on paaaljon aikaa vielä pikkuhiljaa saada kurssi parempaan. Varmasti.
Saanko kysyä, että osaatko sanoa mikä tai mistä masennuksesi alkoi? Vai onko se jotenkin aina ollut sinussa.
Nukun valtavasti, mieheni vittuilee aamusta iltaan lääketörttöilystäni, on kertonut asiasta myös vanhemmilleni jotka myös nyt soittelevat ja meuhkaavat päivittäin. Toivon, että kuolisin.. Töitä ei enää ole, olen lomautettu ja uusia töitä en jaksa hakea. Istun kämpässä päivät pitkät.En halua puhua asioistani kenellekään enkä vatvoa tunteitani, olen täyspaska.
Rauhoittavia en enää voi käyttää koska sitäkään en osaa toimittaa kuten pitäisi ja vedän kourallisen kerralla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vakavasta masennuksesta toistuvaan keskivaikeaan "parantuneena" voin kuvata oloa kohdallani niin, että kun syön lääkkeet (kahta menee) niin pysyn jollain tapaa kasassa.
Ahdistaa paljon, mutta pystyn käymään kokopäivätöissä. Joskus pidin siitä. Nyt vain suoritan sitä, jotta saan palkan. Jotta saan maksettua elämäki peruskulut. Jo monta vuotta olen salaa inhonnut työtäni.
Teen silti työni erittäin ahkerasti ja itseäni säästämättä. Minua pidetäänkin todella hyvänä työntekijänä ja motivoituneena. Esimiehet kiittelevät. Mutta ei se sitä ole. Olen perfektionisti ja ylitunnollinen, koska en osaa olla muuta.
Kodin- ja itseni hoitoon ei riitä paukkuja. Ystävien tapaamiseen ei riitä paukkuja. Heti jos unohdan lääkkeet alkaa suunnaton vitutus ja itkuherkkyys. Onneksi ei ole lapsia eikä miestä. En varmasti kestäisi kenenkään ihmisen jatkuvaa läsnäoloa kodissani.
Joskus minulla oli mukavia harrastuksia ja paljon ystäviä. Nykyvuosina en tee mitään niistä asioista, joita rakastin, koska näen kaiken ennen mielekkään ihan turhana enkä jaksa lähteä mihinkään.
Ystäviäni en jaksa mutta edelleen kyllä ajattelen heistä hyvää toisin kuin työstäni ja harrastuksistani. En vain jaksa ottaa yhteyttä enkä vastata mihinkään myönteisesti. Se kyllä on hoitanut tämän ystäväongelman.
En halua tavata ystäviä koska pitäisi vastata mitä minulle kuuluu. En voisi kuitenkaan puhua siitä, miten perseestä kaikki on. Koska tiedänhän minä, että tämä miten koen asiat on sairasta.
En ole tällainen enkä haluaisi olla tällainen. En halua, että minua pidetään tällaisena. Olen itsenäni ilman tätä sairautta hyväntahtoinen, myönteinen ja kiltti ihminen. Sellainen kuva ihmisillä minusta on ja sen haluan pitää.
Kuka tällaista jaksaisi vapaaehtoisesti kuunnella. Maailma oikeasti tuntuu minusta paskalta ja ihmisistä suurin osa tyhmiltä ja itsekkäiltä kusipäiltä.
Syön siis mielialalääkkeitä, että jaksaisin jotenkin mukana kahlata tässä paskassa. Luonnossa voin parhaiten, yksin, kaukana ihmisistä.
Koko elämäni on oikeastaan itseni nimisen roolin esittämistä. Kukaan ei tiedä miten voin oikeasti. Lähimmät tietävät ehkä pari prosenttia tästä masennukseni kokonaisuudesta.
Suojaan näitä rakkaita ihmisiäni, haluan heidän voivan hyvin. Enkä halua että huolehtivat. Kyllä minä pärjään. Minulla ei ole rahaa psykoterapiaan ja ongelma on sitä kerran yrittäneenä, että psykoterapeuttikin alkoi tuntua idiootilta...
En ole näin ylimielinen. En ollenkaan. Masennus on pirullinen elämänkumppani. En usko että ikinä paranen. Minua lääkitään zombieksi ja välillä romahdan ja nousen taas jatkamaan elämäni ilotonta suorittamista.
Oletko kyennyt hahmottamaan masennuksen taustalla olevat syyt? Itse olen sairastanut masennusta vuosia, taustalla traumaattinen lapsuus.
Kävin terapiassa 2kertaa viikossa yli viiden vuoden ajan. Olo parani hieman kunnes alkoi taas huonontua. Lopetin terapian. Nykyään juon alkoholia ja syön lääkkeitä. Mennyt usko paranemiseen. Mikään ei kiinnosta. Ei ole unelmia eikä tavoitteita. Käyn töissä vaikka en millään jaksaisi. Tulee edes vähän sisältöä elämään eikä tässä sinkkuna ole muuta vaihtoehtoakaan. Kuka muukaan mun elämisen maksaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut masentunut lapsesta saakka. Suurimmat syyt lienee pohjaton yksinäisyys, seksuaalinen ahdistelu/hyväksikäyttö, kiihkouskovaisessa ympäristössä kasvaminen ja siitä johtunut koko peruskoulun ajan kestänyt kiusaaminen.
Välillä on parempia kausia ja välillä taas huonompia. Huonoina kausina itken silmät päästäni ja olen raivohullu, hyvinä kausina olen tyhjä kuori, täysin turta ja tunteeton.
Mutta nykyään pystyn toimimaan normaalisti myös huonoina kausina, ehkä nukkumaanmennessä itken itseni uneen, jos ylipäätään saan unta. Teini-ikäisenä jaksoin juuri ja juuri käydä koulussa, sekin vain koska oli pakko. Muun ajan lähinnä nukuin.
Apua olen yrittänyt pyytää, mutta en saanut joten annoin olla.
Kavereita ei ole eikä ketään jolle puhua, mutta kaikkeen tottuu.
Jaaha, joku empaattinen palstarölli tuli alapeukuttamaan. Ehkäpä nyt koronan aikana ainakin sinkut saavat kalpean aavistuksen masentuneen elämästä: ei sosiaalisia kontakteja, ei harrastuksia ja päälle huoli jaksamisesta ja toimeentulosta.
Vakavasta masennuksesta toistuvaan keskivaikeaan "parantuneena" voin kuvata oloa kohdallani niin, että kun syön lääkkeet (kahta menee) niin pysyn jollain tapaa kasassa.
Ahdistaa paljon, mutta pystyn käymään kokopäivätöissä. Joskus pidin siitä. Nyt vain suoritan sitä, jotta saan palkan. Jotta saan maksettua elämäki peruskulut. Jo monta vuotta olen salaa inhonnut työtäni.
Teen silti työni erittäin ahkerasti ja itseäni säästämättä. Minua pidetäänkin todella hyvänä työntekijänä ja motivoituneena. Esimiehet kiittelevät. Mutta ei se sitä ole. Olen perfektionisti ja ylitunnollinen, koska en osaa olla muuta.
Kodin- ja itseni hoitoon ei riitä paukkuja. Ystävien tapaamiseen ei riitä paukkuja. Heti jos unohdan lääkkeet alkaa suunnaton vitutus ja itkuherkkyys. Onneksi ei ole lapsia eikä miestä. En varmasti kestäisi kenenkään ihmisen jatkuvaa läsnäoloa kodissani.
Joskus minulla oli mukavia harrastuksia ja paljon ystäviä. Nykyvuosina en tee mitään niistä asioista, joita rakastin, koska näen kaiken ennen mielekkään ihan turhana enkä jaksa lähteä mihinkään.
Ystäviäni en jaksa mutta edelleen kyllä ajattelen heistä hyvää toisin kuin työstäni ja harrastuksistani. En vain jaksa ottaa yhteyttä enkä vastata mihinkään myönteisesti. Se kyllä on hoitanut tämän ystäväongelman.
En halua tavata ystäviä koska pitäisi vastata mitä minulle kuuluu. En voisi kuitenkaan puhua siitä, miten perseestä kaikki on. Koska tiedänhän minä, että tämä miten koen asiat on sairasta.
En ole tällainen enkä haluaisi olla tällainen. En halua, että minua pidetään tällaisena. Olen itsenäni ilman tätä sairautta hyväntahtoinen, myönteinen ja kiltti ihminen. Sellainen kuva ihmisillä minusta on ja sen haluan pitää.
Kuka tällaista jaksaisi vapaaehtoisesti kuunnella. Maailma oikeasti tuntuu minusta paskalta ja ihmisistä suurin osa tyhmiltä ja itsekkäiltä kusipäiltä.
Syön siis mielialalääkkeitä, että jaksaisin jotenkin mukana kahlata tässä paskassa. Luonnossa voin parhaiten, yksin, kaukana ihmisistä.
Koko elämäni on oikeastaan itseni nimisen roolin esittämistä. Kukaan ei tiedä miten voin oikeasti. Lähimmät tietävät ehkä pari prosenttia tästä masennukseni kokonaisuudesta.
Suojaan näitä rakkaita ihmisiäni, haluan heidän voivan hyvin. Enkä halua että huolehtivat. Kyllä minä pärjään. Minulla ei ole rahaa psykoterapiaan ja ongelma on sitä kerran yrittäneenä, että psykoterapeuttikin alkoi tuntua idiootilta...
En ole näin ylimielinen. En ollenkaan. Masennus on pirullinen elämänkumppani. En usko että ikinä paranen. Minua lääkitään zombieksi ja välillä romahdan ja nousen taas jatkamaan elämäni ilotonta suorittamista.