Onko muilla samaa ongelma että oma lapsi/nuori ei puhu teille mistään

Anteeksi nyt vaan mutta jos lapsellasi ei ole ollut kavereita esikoulusta lähtien niin millainen äiti ei tiedä sitä,? Missä sä olet ja mitä sä teet? Et taida kovin paljon olla ollut sun lapsen elämässä mukana oikeasti.

Itse en nuorena puhunut vanhemmilleni mitään omista asioistani, enkä puhu edelleenkään. Syynö se, että vanhempani kertoivat eteenpäin jonkun henkilökohtaisen asiani josta olin heille puhunut, jota ei mielestäni olisi pitänyt kertoa eteenpäin. En edes muista mikä asia tuo oli, luultavasti joku ihan mitätön asia. Mutta silloin päätin etten puhu heille mitään asioistani, enkä ole puhumut.

Minä en puhunut äidilleni asioistani murrosiässä, enkä kovin paljon vieläkään. Äiti ei tiedä, että mm. nuorena aikuisena olin masentunut ja kävin 4 vuotta psykoterapiassa. Onhan se surullista. Hän ei jotenkin osannut opettaa että kotona saa keskustella vaikeistakin asioista. Hän oli mielestään aina oikeassa ja meillä oli paljon tabuja. Esim seurustelu ja seksuaalisuus oli asioita, mistä ei äidin kanssa voinut puhua ollenkaan. Oli tosi vihamielinen jos osoitin mitään kiinnostusta poikiin. Nämä on vaan omia kokemuksiani. Osaatko yhtään miettiä syytä miksi ei puhu?

Kuka koulusta on sinulle noinkin tarkasti raportoinut mistä poika on käynyt terapeutille puhumassa? Senhän ei pitäisi sinulle kuulua, vaikka oletkin pojan vanhempi, vaan se on pojan ja terapeutin välinen asia.

Voi älkää olko huolissanne. Antakaa olla puhumatta.

Tulee taas päivä, että puhuu hyvinkin paljon.

Kokemuksella suurperheen äiti.

Puheyhteys olisi pitänyt avata jo aikaa sitten. Tässä vaiheessa voit vain suhtautua lapseen ystävällisesti, kysyä kuulumisia tms, mutta et pakottaa puhumaan. Se, että hän ei luota sinuun tässä mielessä on asia, josta et voi loukkaantua hänelle, koska olet itse aiheuttanut tämän tilan.

Voithan ehdottaa hänelle, että kävisitte perheterapiakäynnillä.

Minäkään en luota omiin vanhempiini. Lapsuudessani ja nuoruudessani koin, etteivät he olleet minun puolellani vaan aina minua vastaan. Eivät tehneet sitä varmaankaan tahallaan, mutta erinäiset konfliktitilanteet, joissa mm. yksityisyyttäni rikottiin räikeästi, tuhosivat kaikki luottamuksen rippeet. En kerro heille henkilökohtaisia asioitani.

Vierailija kirjoitti:

Kuka koulusta on sinulle noinkin tarkasti raportoinut mistä poika on käynyt terapeutille puhumassa? Senhän ei pitäisi sinulle kuulua, vaikka oletkin pojan vanhempi, vaan se on pojan ja terapeutin välinen asia.

Joutuvathan ne ottamaan yhteyttä lapsen huoltajiin jos ovat huolissaan koulussa nuoresta ja nuoren voinnista. Kyllä siinä kuulustellaan syynätään tarkkaan kotiväki esim ollaanko kotona tietoisia nuoren murheista. Heitteille jättö kun on rikos.

En väitä että näin on sinun kohdalla, mutta itse lopetin vanhemmilleni puhumisen 12-vuotiaana. Minulle tuli tunne, että he eivät kuunnelleet. He eivät myöskään olleet mitään maailman parhaita vanhempia, eikä minulla ollut kovin turvallista lapsuutta, vaikka esim. Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan. Olin masentunut kolme vuotta kun vielä asuin kotona, eikä kukaan huomannut mitään. Matematiikan opettaja oli ainoa joka ihmetteli, kun en enää viitannut tunneilla. Päädyin sitten tälle opettajalle oksentamaan kaiken pahan olon ja pari kertaa meillä oli juttutuokioita, joista vanhempani eivät onneksi tienneet. Tunsin että ulkopuoliselle oli helppo jutella. Masennus parani kun muutin pois kotoa ja sain enemmän kavereita. Pidän vanhempiin yhteyttä vain velvollisuudentunnosta.

Peiliin katsomalla löydät syyn siihen, miksi sinuun ei luoteta. Turha olla loukkaantunut, sinä vaan et ole lapsellesi luottamuksen arvoinen.

Täällä on hyviä kirjoituksia. Meillä on ollut ainakin se hankaluus, että kun kysyy nuorilta kuulumisia tai ylipäätään jotain, murahtavat tai katsovat nyrpeän vihaisesti tai halveksivasti. Yleensä ei saa kuin jonkin yhden sanan tai lyhyen lauseen vastaukseksi. Sitten, jos kyselet lisää, saat taas vihamielisen tms. "olet tyhmä" -ilmeen. Samaan aikaan voidaan sitten kuitenkin sanoa, ettemme puhu mistään tärkeästä seikasta mitään. MIten voi puhua vihamielisen, nyrpeitä ilmeitä esittävän ja tuhahtelevan henkilön kanssa? Mitä keskustelua siitä voi edes syntyä, kun ei pääse edes alkuun? Jos 17-vuotias ei ota itse tärkeinä pitämiään asioita esiin ja osoita keskustelunhalua, vaan marssii huoneeseensa, on mahdoton jutella yhtään mistään mitään tai arvailla, mistä haluaisi tai sopisi mahdollisesti milloinkin ja miten puhua. Pienenä puhuivatkin yhtä mitaan, mihin se katosi? Toivotaan, että puhuvat kavereitten kanssa edes. Samoin eteen tulee yhä usein se, ettei vanhemmilla saa olla mielipiteitä tai ohjeita, joista on kokemusta. Vain nuori on ns. oikeassa tai sitten niin, että jos jostain pitää sopia, sen pitää olla nuorelle 100 % "kivaa". Samaa mieltä varmaan siitä, että peiliin pitää katsoa, että näin asiat ovat. Mutta yksipuolisesti ei peiliin sentään tarvitse katsoa. Kyllä kaikki voivat  muuttua tai edes yrittää, koska eivät asiat vaan "pysy". Tulevaisuus on edessä ja siihen voi ihan itsekin vaikuttaa omilla ratkaisuilla. Voi sanoa aikuiselle vaikka, että "haluaisin puhua tästä ja tästä asiasta, istutaanko alas, en halua ohjeita vaan, mitä ajatuksia tää sussa herättää".

Lapsen kaverit olivat usein meillä ja se oli hyvä juttu, sillä halusin itsekin tutustua lapsen kavereihin ja tietää millaisessa seurassa hän liikkui. Miten voi tulla yllätyksenä, että lapsi on ollut aina yksin? Onko hän harrastanut mitään, missä olisi voinut tavata muita lapsia vapaa-ajalla?

Meillä on käänteinen ongelma, lapsi ei lopeta puhumista edes silloin, kun olen jo pariin kertaan ihan ystävällisesti sanonut, että ihan kaikkea ei tarvitse äidillekään kertoa. Jokaisella on omat haasteensa.

Olisin syvästi kiitollinen, että lapsi on hakenut apua itselleen.

Meidän tarina... Tutustuin ystävääni, kun hänen pieni poikansa oli viiden. Meistä tuli nopeasti hyvät ystävät ja poika oli ystäväni perheen kautta osa elämääni. Muistan hänet iloisena vesselinä, joka keräsi elokuussa pihan viinimarjapensaat tyhjiksi ja rakasti lennättää kirjavasta silkkipaperista rakentamaansa leijaa. Pojan tulevaisuus näytti kirkkaalta... Koulu sujui hienosti, poika rakasti tarinoita historiasta ja kaukaisten maiden eläimistä. Muistan kuin eilisen sen kauniin alkusyksyisen päivän kauan sitten, kun ystäväni uskoutui minulle suuren salaisuuden: Poika oli kertonut haaveilevansa omasta tyttöystävästä, jonka kanssa pelata koulun jälkeen videopelejä ja lähteä hieman vanhempana kiertämään Eurooppaa. Ne sanat saivat minut hymyilemään sisäisesti... Pojasta saisi joku ihana tyttö vielä hienon poikaystävän! Pojan vanhemmilla ei ollut varaa mopoon tai mopoautoon, joten yläasteella hän oli vielä saanut seurata sivusta, kuinka pärinäpojat kyyditsivät kylän tyttöjä. Poika varttui ja tultiin vuoteen jolloin lukio alkoi, hänestä tuli muutoksen seurauksena hiljainen ja varautunut. Poika opiskeli edelleen yhteiskuntaoppia loistavin arvosanoin, mutta ilo hänen silmistään oli kadonnut. Olimme huolesta suunniltamme... Laitoimme toiveen armeija vuoden ja opiskelemaan lähdön vaikutukseen, kenties poika tarvitsi ainoastaan uusia ympäristöjä. Poika pääsikin ensimmäisellä hakukerralla opiskelemaan valtio-oppia, mutta palattuaan kesäksi kotiin opiskelu vuoden jälkeen, seurasi romahdus... Nyt tuo ennen niin iloinen poika on elänyt jo vuosia vuoteen omana. Niin se elämä voi muuttua...

Vierailija kirjoitti:

Meillä on käänteinen ongelma, lapsi ei lopeta puhumista edes silloin, kun olen jo pariin kertaan ihan ystävällisesti sanonut, että ihan kaikkea ei tarvitse äidillekään kertoa. Jokaisella on omat haasteensa.

Törkeä äiti

juupaseipäsporukka kirjoitti:

Täällä on hyviä kirjoituksia. Meillä on ollut ainakin se hankaluus, että kun kysyy nuorilta kuulumisia tai ylipäätään jotain, murahtavat tai katsovat nyrpeän vihaisesti tai halveksivasti. Yleensä ei saa kuin jonkin yhden sanan tai lyhyen lauseen vastaukseksi. Sitten, jos kyselet lisää, saat taas vihamielisen tms. "olet tyhmä" -ilmeen. Samaan aikaan voidaan sitten kuitenkin sanoa, ettemme puhu mistään tärkeästä seikasta mitään. MIten voi puhua vihamielisen, nyrpeitä ilmeitä esittävän ja tuhahtelevan henkilön kanssa? Mitä keskustelua siitä voi edes syntyä, kun ei pääse edes alkuun? Jos 17-vuotias ei ota itse tärkeinä pitämiään asioita esiin ja osoita keskustelunhalua, vaan marssii huoneeseensa, on mahdoton jutella yhtään mistään mitään tai arvailla, mistä haluaisi tai sopisi mahdollisesti milloinkin ja miten puhua. Pienenä puhuivatkin yhtä mitaan, mihin se katosi? Toivotaan, että puhuvat kavereitten kanssa edes. Samoin eteen tulee yhä usein se, ettei vanhemmilla saa olla mielipiteitä tai ohjeita, joista on kokemusta. Vain nuori on ns. oikeassa tai sitten niin, että jos jostain pitää sopia, sen pitää olla nuorelle 100 % "kivaa". Samaa mieltä varmaan siitä, että peiliin pitää katsoa, että näin asiat ovat. Mutta yksipuolisesti ei peiliin sentään tarvitse katsoa. Kyllä kaikki voivat  muuttua tai edes yrittää, koska eivät asiat vaan "pysy". Tulevaisuus on edessä ja siihen voi ihan itsekin vaikuttaa omilla ratkaisuilla. Voi sanoa aikuiselle vaikka, että "haluaisin puhua tästä ja tästä asiasta, istutaanko alas, en halua ohjeita vaan, mitä ajatuksia tää sussa herättää".

Teinien kanssa on se ongelma, että se puhumisen hetki ei ole välttämättä silloin kuin aikuinen kyselee, vaan se on silloin kun teini itse tulee juttelemaan esim. klo 23:30, kun itse olet menossa nukkumaan.

Jos näinä hetkinä ymmärtää hyödyntää keskusteluhetken, saattaa olla hyvät pitkät keskustelut.

Vierailija kirjoitti:

Meidän tarina... Tutustuin ystävääni, kun hänen pieni poikansa oli viiden. Meistä tuli nopeasti hyvät ystävät ja poika oli ystäväni perheen kautta osa elämääni. Muistan hänet iloisena vesselinä, joka keräsi elokuussa pihan viinimarjapensaat tyhjiksi ja rakasti lennättää kirjavasta silkkipaperista rakentamaansa leijaa. Pojan tulevaisuus näytti kirkkaalta... Koulu sujui hienosti, poika rakasti tarinoita historiasta ja kaukaisten maiden eläimistä. Muistan kuin eilisen sen kauniin alkusyksyisen päivän kauan sitten, kun ystäväni uskoutui minulle suuren salaisuuden: Poika oli kertonut haaveilevansa omasta tyttöystävästä, jonka kanssa pelata koulun jälkeen videopelejä ja lähteä hieman vanhempana kiertämään Eurooppaa. Ne sanat saivat minut hymyilemään sisäisesti... Pojasta saisi joku ihana tyttö vielä hienon poikaystävän! Pojan vanhemmilla ei ollut varaa mopoon tai mopoautoon, joten yläasteella hän oli vielä saanut seurata sivusta, kuinka pärinäpojat kyyditsivät kylän tyttöjä. Poika varttui ja tultiin vuoteen jolloin lukio alkoi, hänestä tuli muutoksen seurauksena hiljainen ja varautunut. Poika opiskeli edelleen yhteiskuntaoppia loistavin arvosanoin, mutta ilo hänen silmistään oli kadonnut. Olimme huolesta suunniltamme... Laitoimme toiveen armeija vuoden ja opiskelemaan lähdön vaikutukseen, kenties poika tarvitsi ainoastaan uusia ympäristöjä. Poika pääsikin ensimmäisellä hakukerralla opiskelemaan valtio-oppia, mutta palattuaan kesäksi kotiin opiskelu vuoden jälkeen, seurasi romahdus... Nyt tuo ennen niin iloinen poika on elänyt jo vuosia vuoteen omana. Niin se elämä voi muuttua...

Tämä satutäti se jaksaa kopioida tätä tarinaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on käänteinen ongelma, lapsi ei lopeta puhumista edes silloin, kun olen jo pariin kertaan ihan ystävällisesti sanonut, että ihan kaikkea ei tarvitse äidillekään kertoa. Jokaisella on omat haasteensa.

Törkeä äiti

Et taida itse ymmärtää, että ei ole ihan normaalia, että teini-ikäinen kertoo todellakin aivan kaiken vanhemmilleen. 

Vierailija kirjoitti:

Peiliin katsomalla löydät syyn siihen, miksi sinuun ei luoteta. Turha olla loukkaantunut, sinä vaan et ole lapsellesi luottamuksen arvoinen.

Ap, älä huomioi tuota edellistä kommenttia.

Oikeasti moni teini ei halua puhua asioistaan nimenomaan äidilleen.

Äiti on jotenkin liian lähellä, eikä lapsi kykene suhtautumaan äitiin samalla tavalla kuin neutraaliin koulukuraattoriin tai omiin kavereihinsa.

Lapsi helposti myös syyllistää äitinsä, vaistomaisesti - ketäs muuta syyttää kuin äitiä! - jotenkin syypääksi kaikkeen huonoon oloonsa, mutta tajuaa samalla, ettei hänellä ole päteviä perusteita ryhtyä avoimeen hyökkäykseen äitiä vastaan, joten hän ei puhu mitään.

Toki se vähän ihmetyttää, jos et todella ole huomannut, ettei lapsellasi ole yhtään ystävää alle kouluikäisenä. Eikä myöhemminkään. Eikö häntä kutsuttu synttäreille, entä pojan synttärit? Harrastukset ja harrastuskaverit?

Ihan normaalia, omille vanhemmille ei ole helppo puhua kaikkea. Vieraalle helpompaa joskus. Kannattaa tehdä selväksi että olet läsnä jos haluaa kertoa asioita, mutta ei väkisin tuputtaa.