Eikö erosta sitten toivu koskaan, jos exälle ei koskaan toivo hyvää?

nosto

uutta vaan

Yleensä ihminen, joka kantaa mukanaan vihaa ja katkeruutta, ei toivo toiselle hyvää. Ja siitä vihasta olisi hyvä päästää irti. Koska se syö ihmistä sisältäpäin.

Toisaalta voin allekirjoittaa väitteen. Erosin 10 vuotta sitte miehen salasuhteen tultua ilmi. Nykyään voin toivottaa heille kaikkea hyvää. Varmaan kahdeksan vuotta siihen meni.

En halua nähdä, en kuulla. Kun näkee niin inhottaa jonkin verran. Ei muuten mitään tuntemuksia.

En toivo mitään hyvää, mutta en mitään huonoakaan. Neutraalilla linjalla mennään. Enkä kyllä koskaan mietikään häntä, ihan sama. Miksi pitäisi olla jotain hyviä toiveita entisiä ihmisiä kohtaan?

Olen aikalailla samaa mieltä tuon väitteen kanssa. Jos ei pysty päästämään irti menneestä ja sen aiheuttamasta vihasta/katkeruudesta, ei pysty täysin pääsemään yli ikävistä tapahtumista. Niin kauan kuin vihaat exääsi, olet tietyllä tasolla sidoksissa häneen. Vasta sitten, kun hän on sinulle neutraali, olet päässyt hänestä yli. 

Niin kauan kuin et voi tai halua antaa anteeksi, sinulla on möykky sydämessä. Sinä siinä kärsit, ehkä joku lähimmäinenkin.

Toivo siis ennen kaikkea itsesi takia, että voisit antaa anteeksi, toipua petoksista ja jatkaa elämääsi onnellisena.

Itse ainakin huomaan, että erosta toipuneena en toivo exälle hyvää enkä huonoa. Sitä ihmistä ei vaan ole mun maailmassa enää, en ajattele, ei mitään. Ei tunteita minkäänlaisia.

Vierailija kirjoitti:

Niin kauan kuin et voi tai halua antaa anteeksi, sinulla on möykky sydämessä. Sinä siinä kärsit, ehkä joku lähimmäinenkin.

Toivo siis ennen kaikkea itsesi takia, että voisit antaa anteeksi, toipua petoksista ja jatkaa elämääsi onnellisena.

Anteeksi ei minun mielestäni tarvitse antaa, mutta voi opetella hyväksymään sen, mitä tapahtui ja jatkamaan elämää siitä huolimatta. Pettäjä exäni ei tule koskaan saamaan anteeksi tekoaan, mutta siitä huolimatta voin nykyisin (reilu 8 v erosta) suhtautua häneen neutraalin välinpitämättömästi. Koen siis päässeeni hänestä yli. 

Vierailija kirjoitti:

Itse ainakin huomaan, että erosta toipuneena en toivo exälle hyvää enkä huonoa. Sitä ihmistä ei vaan ole mun maailmassa enää, en ajattele, ei mitään. Ei tunteita minkäänlaisia.

Tämä! Joskaan kyse ei ole exästä vaan muista. Lähinnä huvittaa kuinka olin niin monen pakkomielle, samalla kun eivät olleet mulle mitenkään tärkeitä. Itsellä asenne, että jos en pidä jostain ihmisestä, se ihminen ei vain ole olemassa mulle. Tuhlata nyt hirveitä määriä energiaa jonkun ihmisen vihamiseen. Hassua.

Tuo on ihan pätevä neuvo sellaisten suhteiden kohdalla, joissa eron syynä on ollut esimerkiksi erilaiset ajatukset lapsista tms. ja on vaan paha mieli siitä parisuhteen päättymisestä. Jos suhteessa on ollut ihan hyväksikäyttöä, väkivaltaa tai muuten kohdeltu todella julmasti, niin eihän tuo mikään realistinen tavoite ole. Viha on siinä kohtaa ihan terve tunne, mutta siitä kannattaa yrittää päästää sillä tavalla yli, ettei anna menneen vaivata enää itseä. Mulla on yksi aivan kamala suhde takana. En aio hänelle koskaan toivoa mitään hyvää, mutta pyrin siihen, että en ylipäätään ajattelisi häntä ollenkaan, koska se vihassa vellominen ei tee hyvää minulle itselleni. Ei hän ole minun ajatusteni arvoinen ja olen kärsinyt jo aivan tarpeeksi ilmankin.

Sitä ei vaan pysty toipumaan käskystä.

Mä en toivo eksälleni hyvää enkä huonoa, vaikka siinä mielessä kyllä hyvää, että on lasten isä ja haluan, että isä on onnellinen > lapsilla hyvä isäsuhde.

Ex-vaimoni oli pettäjä ja valehtelija..lapset ovat kuitenkin minulle tärkeintä elämässä. Minulle itselleni olisi ihan sama mitä exälle tapahtuu, en itse välitä. Hänen silti ollessa minun maailmani tärkeimmille ihmisille tärkeä, en voi toivoa hänelle kuin hyvää, lasten puolesta. Ongelma tässäkin tosin on se, että en ikinä halua olla exäni ystävä, en vaan luota häneen millään tavalla, en koskaan. Haluan ainoastaan asialliset välit, joten joutuu tasapainoilemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse ainakin huomaan, että erosta toipuneena en toivo exälle hyvää enkä huonoa. Sitä ihmistä ei vaan ole mun maailmassa enää, en ajattele, ei mitään. Ei tunteita minkäänlaisia.

Tämä! Joskaan kyse ei ole exästä vaan muista. Lähinnä huvittaa kuinka olin niin monen pakkomielle, samalla kun eivät olleet mulle mitenkään tärkeitä. Itsellä asenne, että jos en pidä jostain ihmisestä, se ihminen ei vain ole olemassa mulle. Tuhlata nyt hirveitä määriä energiaa jonkun ihmisen vihamiseen. Hassua.

Tämän tajuaminen on ihan paras tunne. Välillä tulee vielä lipsahduksia (tänään...), mutta kohta nekin varmaan loppuu.

Mulla on nyt kaksi pitkää liittoa päättynyt miehen uskottomuuteen. Aviomieheni 20 vuoden ajalta ja kolmen lapseni isä paljastui työmatkapettäjäksi ja kotona ja suvun kesken oli uskovainen perheenisä. Elämältäni meni pohja. Yritin antaa anteeksi ja jatkaa liittoa vaikka mies oli sanonut että petti koska annoin liian harvoin (2-4 kertaa viikossa oli kuulema liian vähän) ja koska tarjoamani seksi oli liian tavallista. Ei siitä mitään tullut. Lopulta mies jätti minut koska haluaa kuulemma naisen joka ihailee häntä.

Mistä tiesin että kaikki tunteeni miestä kohtaan on kuolleet? Kun tajusin, että jos mies saisi edessäni sydänkohtauksen niin en edes vaivautuisi soittamaan ambulanssia vaan kääntäisin selkäni hänelle ja jatkaisin matkaani. Häntä ei ole enää minulle olemassa , hän on täysi yhdentekevä. Olipa hän elämässään onneton tai onnellinen, ei kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Tuo on ihan pätevä neuvo sellaisten suhteiden kohdalla, joissa eron syynä on ollut esimerkiksi erilaiset ajatukset lapsista tms. ja on vaan paha mieli siitä parisuhteen päättymisestä. Jos suhteessa on ollut ihan hyväksikäyttöä, väkivaltaa tai muuten kohdeltu todella julmasti, niin eihän tuo mikään realistinen tavoite ole. Viha on siinä kohtaa ihan terve tunne, mutta siitä kannattaa yrittää päästää sillä tavalla yli, ettei anna menneen vaivata enää itseä. Mulla on yksi aivan kamala suhde takana. En aio hänelle koskaan toivoa mitään hyvää, mutta pyrin siihen, että en ylipäätään ajattelisi häntä ollenkaan, koska se vihassa vellominen ei tee hyvää minulle itselleni. Ei hän ole minun ajatusteni arvoinen ja olen kärsinyt jo aivan tarpeeksi ilmankin.

Täysin samaa mieltä.

Uskoisin kyllä että kaikki jossain vaiheessa ymmärtävät että vihaaminen ja kaunan kantaminen on turhaa ja uuvuttavaa. Parempi vain antaa anteeksi ja unohtaa. Itse toivon että eksä oppisi reflektoimaan omaa käytöstään sen sijaan, että syyttelisi muita ja tuhoisi omat ihmissuhteensa. Kaipa sekin on tavallaan hyvän toivomista eksälle?

Ei kaunan kantamisen vaihtoehto ole anteeksiantaminen ja hyvän toivominen. Jos esim pitkäaikaista väkivaltaa taustalla niin unohtaminen on se paras. Hyvän toivominen on mielestäni väkivallan jatkumo itseä kohtaan. En itse haudo kostoa väkivallan tekijälle vaan en edes mieti häntä. Anteeksianto on naiivien lässyttäjien heiniä, sellaisten, jotka eivät ole kohdanneet ihmisen pahuutta.

Vierailija kirjoitti:

Ei kaunan kantamisen vaihtoehto ole anteeksiantaminen ja hyvän toivominen. Jos esim pitkäaikaista väkivaltaa taustalla niin unohtaminen on se paras. Hyvän toivominen on mielestäni väkivallan jatkumo itseä kohtaan. En itse haudo kostoa väkivallan tekijälle vaan en edes mieti häntä. Anteeksianto on naiivien lässyttäjien heiniä, sellaisten, jotka eivät ole kohdanneet ihmisen pahuutta.

Nyt olet kyllä väärässä. Anteeksianto on nimenomaan tärkeää itsellesi, jotta voit jatkaa omaa elämääsi ilman katkeruutta. Ei sen toisen osapuolen edes tarvitse tietää, että olet antanut hänelle anteeksi. Voit tehdä sen vain mielessäsi itsesi takia. Minä elin 20 vuotta väkivaltaisessa suhteessa pettävän miehen kanssa, joka on myös kaikkien lasteni isä. Hän lopulta jätti minut toisen naisen takia. Uudessa suhteessa oli myös väkivaltaa ja hän tuli sitten jätetyksi itse ja on nyt yksin. Minä kärsin vuosikaudet ja oli vaikea luottaa miehiin. Lopulta löysin ihanan normaalin tervejärkisen, hellä ja rakastavan miehen juuri silloin kun sitä vähiten odotin. Toivon exälleni pelkkää hyvää nykyään, mutta ei hänellä kyllä hyvin mene mitä olen kuullut. Kaiken olen kuitenkin antanut anteeksi ja ajattelen, että hänen vaikea lapsuutensa muokkasi hänestä sen mitä oli ja on.