Olen niin vihainen miehelleni...

mun ei tartte olla ilman lääkkeitä kuin tämä yksi kuukausi, synnytyksen jälkeen jatkan entisellä lääkityksellä joka on jo 5v ajan hyväksi havaittu. Onko liikaa vaadittu mieheltä, että hän nyt tämän 1kk jaksaisi. Rehellisesti olen sitä mieltä, että kyllä minulla on tämän raskauden kanssa paljon enemmän jaksamista kuin hänellä.

masentuneet ihmiset haluavat lisää lapsia? Sitten on kamalan rankkaa ja vaikeaa ja kaikki kärsii.



Sun miehesi luultavasti pelkää, että vajoat taas synkkiin syövereihin, perhe-elämästä tulee helvettiä ja kaikki kaatuu hänen niskaansa. Masentuneella ei ole helppoa, mutta ei ole kuule hänen puolisollaankaan.



Nimimerkki Masentuneen miehen vaimo.

syönyt masennuslääkkeitä joskus 10 v. sitten,mut lopetin ku ne ei sopineet mulle.Tuli kaikkia ikäviä sivuvaikutuksia:en saanut orgasmia enää, alapää koko ajan ihan tunnoton, päässä humisi, ym. Olin silti terapiassa, se kait auttoi muhun. silloin.

Mutta sulla on ihan eri tilanne nyt.olet raskaana ja miehen kanssa tommonen pattitilanne. Oletko koettanut keskustella miehesi kanssa tunteistasi ja ajatuksistasi?Tarvitsisit nyt tukea ja ymmärtämystä enemmän kuin koskaan.Onko sulla mhdollisuutta päästä psyk.polille keskustelemaan kotikunnassasi?Itse sain sieltä silloin avun.Myös äitini tuki mua silloin.



Puhu miehellesi asiasta ja koeta ymmärtää häntäkin.Nää on niin vaikeita, ku toisen on välillä vaikea asettua toisen housuihin ja tajuta kuinka vaikeata masennuksesta kärsivällä on. Sitäpaitsi tunnen erään myös viimeisillään olevan äidin joka syö silti niitä masennuslääkkeitä (sekä myös rauhoittavia).Lääkärin valvonnassa toteutettu raskauden aikainen psyykelääkkeiden käyttö on suht turvallista eikä läheskään niin vaarallista kuin maallikot antavat ymmärtää.



Mieti tilannettasi itse ja yritä rakentavasti keskustella miehesi kanssa tai yritä päästä johonkin mielenterveyspuolen auttajan vast.otolle.Sun oma pärjääminen on nyt tässä kohtaa tärkeintä!



Terv.Itsekin raskaana oleva aiemmin samoista ongelmista kärsinyt

ellet ole varma, että et halua enää olla hänen kanssaan. Niin kuin sanoit, se on pysyvä jälki teidän liittoonne. Ajattele mitä mies mahtaa tuntea jos ei näe lapsensa syntyvän. Saattaa jopa ruveta kohtelemaan tätä lasta erilailla/vieraampana kuin muta lapsianne. Älä tee karhunpalvelusta lapsellesi.



Mutta tottakai hänen pitäisi olla tukena. Luultavasti saatte asiat puitua synnytyksen jälkeen kun alotat taas lääkityksen ja sinunkin mielentilasi normalisoituu. Jaksa vielä hetki, koska tosiasiahan luultavasti on, että sinä olet tilantaan "aiheuttaja". Ei ole helppoa katsoa masentunutta ja kiukkuista vaimoa kuukausi tolkulla.

Toisiaan tukien



Mielestäni parisuhteeseen kuuluu molemminpuolinen kunnioitus ja toistensa tukeminen.



Jutelkaa asiasta. Sanot asiallisesti mitä toivoisit miehesi tekevän/käyttäytyvän ja kysyt mieheltäsi mitä hän haluaa sinun tekevän/käyttäytyvän. Jos asioista ei puhu, ei voi tietää mitä toinen oikeasti ajattelee mistäkin.



Tilanne ei koskaan voi olla niin paha ettei siitä yhdessä selviäisi, vaikka se ei sillä hetkellä siltä näyttäisikään.



Ratkaisu tilanteeseen ei minun mielestäni ole se että kiellät miehesi pääsyn synnytykseen. Se tuo katkeruutta miehellesi. Rehellinen ja reilu keskustelu olisi paikallaan. Molemmat saisivat kertoa oman mielipiteensä eikä mitään jäisi arvailujen varaan.

Jätin mielialalääkkeet raskauden ajaksi kokonaan ja raskauden loppupuoli oli yhtä helvettiä. Masennus, ahdistus ja pelot olivat hirveitä. Synnytyksen jälkeen aloin syömään lääkkeitä uudestaan ja pikkuhiljaa helpotti.



Neuvoni on myös, että älä jätä miestäsi synnytyksestä. Kirjoita hänelle vaikka kirje, jossa kerrot tunteistasi ja ajatuksistasi.



Voimia! Käy kävelyllä, hemmottele itseäsi, lepää, syö hyvin...

Mun on pakko lohduttaa näin: minulla on sama tilanne sikäli, että olen viimeisilläni raskaana, mutta eri tilanne sikäli, että mieheni on tilanteessa, jossa tarvitsisi todella paljon tukea. Ja minusta ei nyt ole siihen!



Olemme riidelleet ja jutelleet ja tulleet siihen tulokseen, että voimme mennä ilman toistemme tukea yhden tai kaksi kuukautta, koska tilanne on nyt mikä on. Sitten katsotaan, miten pääsemme taas siihen, että meistä tulee se "tiimi", mikä yleensä olemme. Siihen asti yritämme vain pitää kiinni tietyistä rajoista, joista olemme sopineet. Siis tilanteista, joissa yleensä on luontevaa riidellä, nyt vain päätämme, että emme riitele. Piste. Me emme nyt voi riidellä, koska tällä hetkellä mikään tilanteen purkaminen ei auta. Aika auttaa.

Te, ketkä olette kommentoineet "ilkeästi": onko masennus jotenkin minun syytä? Yhteisen lapsen synnytyksen jälkeen sairastuin, kuulema 2% synnyttäneistä naisista sairastuu vaikeaan masennukseen. En minä itse sairautta itselleni halunnut. Elämän olen pyrkinyt järjestämään niin, että sairaudesta huolimatta pärjätään, sairaudelle en nyt vain voi mitään. Minun mielestä mieheltä on tosi ilkeää joka välissä väläytellä tuota "tiesin, ettei sinusta ole tähän" -korttiaan. Perheen pitäisi olla yhteinen projekti, myös miehelle. Eihän tämän homman kannattelu voi olla minun harteilla ja jos minun harteilta luiskahtaa niin koppia ei ota kukaan.