Lue keskustelun säännöt.
Mitä psykiatrin tulisi tehdä tilanteessa jossa potilas ei ole tietoinen traumastaan?
03.04.2020 |
Jos potilas on ilmiselvästi järkyttävän pahasti traumatisoitunut, mutta ei tiedä sitä, on unohtanut traumatisoivat tapahtumat ja potilas ei kertakaikkiaan ymmärrä miksi hän voi aivan uskomattoman pahoin. Psykiatri kysyy potilaalta "onko sulle tapahtunut jotain pahaa? jotain pelottavaa? onko joku joskus satuttanut sua?" ja potilas vastaa "ei. ei. ei." Siis potilas on täysin rehellinen ja avoin, vastaa niin hyvin kuin osaa. Mitä psykiatrin tulisi tuossa tilanteessa tehdä???
--
Minä tiedän vain mitä psykiatrin ei tule tehdä. Psykiatrin ei tule satuttaa potilasta pahasti ja traumatisoida häntä lisää, psykiatrin ei tule aiheuttaa täysin puolustuskyvyttömälle ja pelokkaalle potilaalle sietämätöntä ahdistusta painostamalla ja ristikuulustelemalla häntä, sättimällä, uhkailemalla, huutamalla ja kiristämällä. Psykiatrin ei tule sanoa potilaalle esim "tästä ei tule mitään jos sinä et ole avoimempi, jos sinä et lopeta tuota kiertelemistä ja kaartelemista ja et kerro asioitasi. Turha tulla tänne ollenkaan jos et rehellisesti kerro mikä sun mieltä oikeasti painaa. Mitä peliä sinä oikein pelaat? Me ei tuollaista peliä sallita. Turha tulla tänne vain pelleilemään. Me ei tarjota sulle mitään apua jos sä et ala ottaa tätä tosissasi. Ala vastata kysymyksiin!"
Potilaalla ei ole mitään mahdollisuuksia ymmärtää tuota älyttömän hämmentävää tilannetta. Hänhän vastaa kaikkiin kysymyksiin niin hyvin kuin osaa, hän on rehellinen ja avoin, hän ottaa hoidon tosissaan, hän aivan epätoivoisesti tarvitsee apua, eikä potilas kertakaikkiaan ymmärrä mitä psykiatri tarkoittaa "pelillä" ja "pelleilyllä". Eikä potilas voi mitään psykiatrilta kysyä koska jos hän kysyy esim "mitä sä tarkoitat jollain pelillä? siis että mä pelaan jotain peliä? mitä se tarkoittaa?" Niin silloin psykiatri vain vastaa "älä yritä! nyt tuli loppu tuollaiselle! ei yhtään enää!"
--
Ja kun potilas kertoo itsem*urha-ajatuksistaan, että hän vain toivoo että hänen kärsimyksensä loppuisi, että hän ei kestä enää, että hän vain haaveilee että pystyisi lopettamaan elämänsä, ettei hänen tarvitsisi elää ja kärsiä enää... psykiatrin ei tule puhua potilaan kanssa näin:
PSYKIATRI: Miten ajattelit tapp*aa itsesi?
POTILAS: Hirttä*ytymällä. Hankin jo köydenkin valmiiksi.
PSYKIATRI: Lakkaa jo puhumasta siitä itsem*urhasta, ei sanaakaan enää siitä, senkus tap*at itsesi jos haluat!
Ja psykiatrin ei tule myöhemmin kirjoittaa potilaan tietoihin "potilaalla ei ole itsem*urha-ajatuksia".
--
Psykiatrin ei tule kirjoittaa potilaan tietoihin "persoonallisuushäiriöinen ja hoitovastainen".
Psykiatrin ei myöskään tule jättää potilasta jumiin "hoitolimboon" jossa potilas toisinaan saa käydä juttelemassa silkkoja kuulumisia hoitajan kanssa, ja hoitaja yrittää kannustaa potilasta lopettamaan hoidon sanomalla "ai olet jaksanut käydä harrastuksissa? no hyvinhän sulla siinä tapauksessa menee! ethän sä tätä hoitoa enää edes tarvitse jos noin hyvin jaksat, vai? siis ethän sä enää tarvitse tätä hoitoa, ethän?"
Kommentit (3)
Mikä sua painaa? Koita alkaa purkaa pahaa oloa asia kerrallaan. Kun luet asioista, opit sanoittamaan ja mitä täsmällisemmin opit ilmaisemaan itseäsi, sitä paremmin tulet ymmärretyksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä sua painaa? Koita alkaa purkaa pahaa oloa asia kerrallaan. Kun luet asioista, opit sanoittamaan ja mitä täsmällisemmin opit ilmaisemaan itseäsi, sitä paremmin tulet ymmärretyksi.
Neuvosi ei mielestäni vaikuta relevantilta. Jos ihmistä pidetään vuosikausia vankina pimeässä kellarissa ja häntä pahoinpidellään, hänelle huudetaan, hänen ei anneta nukkua, jne ja lopulta hänet päästetään pois... niin ei sen jälkeen potilas osaa kaiken unohtaneena pahaa oloa purkaa, ei voi oppia sanoittamaan, ei voi oppia ilmaisemaan, ei voi oppia mitään muutakaan. Potilas voi vain hortoilla kaduilla ees-taas kuin zombi, näkemättä mitään, kuulematta mitään, tajuamatta mitään. Potilas vain pälisee ja horisee itsekseen, juoksee pakoon muita kadulla kulkevia ihmisiä, seisoo välillä hiljaa paikallaan aivot tyhjinä tuijottamassa tyhjyyteen. Kun potilas lopulta ihmeen kaupalla osaa mennä terveyskeskukselle niin hän osaa sanoa vain "mun aivoihin sattuu".
Eikä potilas voi tunteita alkaa sanoittamaan, koska kaikki tunteet ovat kietoutuneet yhteen suureksi käsittämättömäksi möykyksi. Potilas ei erota toisistaan surua, pelkoa, ahdistusta, stressiä, aggressiota,... ei mitään. Tietoisuus tunteista on hämärtynyt, kadonnut. Kaikki on vain yhtä käsittämätöntä kipua. Ja tietoisuus siitä kivustakin ailahtelee, eli välillä kipu tulee intensiivisenä, välillä taas tietoisuus kivusta hämärtyy ja jopa katoaa.
Eli ei potilas voi itse itseään tuossa tilassa auttaa. Psykiatrin tulisi auttaa. Mutta miten???
Ainakin psykiatrin tulisi tunnistaa että potilas on kidutuksen uhri.
Ja ainakaan se ei auta että potilasta suositellaan aloittamaan harrastuksia, menemään työttömien kursseille, hakemaan töitä, tapaamaan ihmisiä, jne.
Enää en apua tarvitse. Kun lopetin hoidossa käymisen niin erakoiduin. Vuosia myöhemmin aloin hieman muistaa mitä minulle oli tapahtunut. Tajusin että kipu aivoissani ei tule tyhjästä vaan se tulee niistä tapahtumista, se kipu oli kytköksissä niihin tapahtumiin, niihin unohtuneisiin muistoihin. Silloin opin itse terapioimaan itseäni, eli opin muuttamaan sitä kipua suruksi, itkin sitä surua pois paljon. Sitä mukaa kun prosessoin kipua pois niin aloin muistaa lisää ja lisää. Löysin aina vain lisää kipua aiheuttavia muistoja. Joten aina vain jatkoin kivun muuttamista suruksi ja surun parantamista itkemällä. Nyt olen kohtuullisen terve. Muistot minulla on yhä, mutta niihin ei enää ole kytköksissä kipua.
Eli lopulta osasin itse itseäni auttaa. Siinä vain meni vuosia. Vuosikymmeniä.
Luulen, että ehkä ammattitaitoinen psykiatri olisi osannut auttaa jo paljon aiemmin. Minulla taas kävi päinvastoin: kaikki ne vuodet kun kävin psykiatrian poliklinikalla vain hankaloittivat ja hidastivat ja viivästyttivät paranemistani. Kuka muka olisi osannut arvata, että apua pyytämällä vain tulee satutetuksi entistäkin enemmän? Ainakaan äärimmäisen epätoivoinen ihminen ei tuota ikimaailmassa osaisi arvata.
AP
Tuo psykiatri tosiaan tekee täysin oikein siinä mielessä että noin hän miellyttää työnantajaansa. Julkisella puolella tärkeintä on rahansäästö, joten potilaista tulee päästä vauhdilla eroon. Psykiatrin tärkein ominaisuus on tehokkuus. Hänen tulee tehokkaasti ja vauhdilla saada potilas terveeksi tai kuolleeksi tai vain lopettamaan hoidossa käymisen. Ja jos potilas lopettaa hoidon kesken niin siitä tietysti syytetään potilaan hoitovastaisuutta, ei sitä että psykiatri on liian pahasti traumatisoinut potilasta.
Mutta siis, jos psykiatrin tärkein ominaisuus olisi ammattitaito, jos psykiatrin tehtävä ei olisi rahan säästäminen vaan oikeasti potilaan auttaminen, niin mitä psykiatrin silloin tulisi tehdä tuollaista potilasta auttaakseen???
AP