Rehellisesti! Korvaako vauva rankan synnytyskokemuksen?
Voitko rehellisesti sanoa että oli sen väärti? Mua pikkaisen rupeaa epäilyttämään...
Kommentit (44)
Olen varmasti historian ensimmäinen joka ei saa sitä vastasyntynyttä käsivarsilleen. Alkaa jo usko mennä koko synnytykseen. "kyllä se sieltä vielä tulee..." just joo!
Ja ihan oikeasti, entä jos ei saakaan elävää lasta syliinsä!
Mutta niin vaan kävi, että vauva korvasi kaiken moninkertaisesti. Pikkuinen joutui kaiken lisäksi vauvojen teholle ja oli siellä 5 vrk. Sen jälkeen kaikki mennyt hyvin, hän on nyt ihana taapero ja isoveli.
Kahdesta hel**tillisestä synnytyksestä huolimatta olisin ollut valmis pahempaankin noiden lasten maailmaan saattamiseksi :)
Ja korvaa vielä monet muutkin elämän kovat koettelmukset!
Mulla koko odotusaika, vajaa 8 kk oli silkkaa helevettiä. Vauva kyllä korvasi senkin!!
Minulle jäi ikuinen katkeruus vaikeasta prosessista, eikä se lapsi siihen liity mitenkään.
Mulle on mieleen hiipinyt ajatus, että entä jos olenkin katkera vauvalle tästä kaikesta. Järjellä tiedän, ettei tämä vaikeus ja odottamisen raskaus vauvan syytä ole.
Mutta niin vaan kävi, että vauva korvasi kaiken moninkertaisesti. Pikkuinen joutui kaiken lisäksi vauvojen teholle ja oli siellä 5 vrk. Sen jälkeen kaikki mennyt hyvin, hän on nyt ihana taapero ja isoveli.
mutta alatiesynnytksen jälkeistä pidätysongelmaa ja siitä johtuvaa elämän vaikeutumista ei vauvan saamisen riemu kyllä paljon helpottanut.
Kiitollisuutta lapsestani aloin tuntea vasta kun lapsi oli lähes vuoden ikäinen.
Mä voin myös rehellisesti sanoa, että se korvasi myös yhdeksän kuukauden pahoinvoinnin ja oksentelun. Synnytys olis sitäpaitsi sen rinnalla ihan helppo nakki (no joo, kun oli epiduraali). Vauva on aika ihana. Tosin välillä mietityttää et oliko sen vauvan saanti sen väärti, et entistä elämää ei enää ole, yöt on mitä sattuu ja tississä roikkuu koko ajan kiinni joku, joka ei ole oma mies.
Ja ihan oikeasti, entä jos ei saakaan elävää lasta syliinsä!
Synnytyskin oli ihan helvetin kivulias mutta silti pienin paha koko jutussa. Synnytys sentään loppuu joskus, mutta loppuelämäni kannan kipua siitä että en saanutkaan lastani elävänä syliini.
Oikeasti, kyllä se lapsi korvaa synnytystuskat monin verroin. Ja tuo myöhemmin huolta ja vaivaakin niin paljon ettei yksi synnytys tunnu enää missään. :)
Miten tuollaisesta voi selvitä? Itse olen miettinyt, että jos synnytyksessä menee jokin pieleen niin varmasti tapan vastaavan lääkärin. Ihan oikeesti, en tiedä mitä silloin tekisin. Nyt raskausaikana tuntuu ettei riskitekijöitä oteta oikeasti huomioon.
varsinkaan jos siihen liittyy henkilökunnan töpeksintää.
Tosin välillä mietityttää et oliko sen vauvan saanti sen väärti, et entistä elämää ei enää ole, yöt on mitä sattuu ja tississä roikkuu koko ajan kiinni joku, joka ei ole oma mies.
Olisi ehkä kannattanut odottaa vielä jokunen vuosi, jos entinen elämä tisseissä roikkuvine miehinee niin haikailuttaa.
Millä tavalla se korvaa? En tajua.
Miten tuollaisesta voi selvitä? Itse olen miettinyt, että jos synnytyksessä menee jokin pieleen niin varmasti tapan vastaavan lääkärin. Ihan oikeesti, en tiedä mitä silloin tekisin. Nyt raskausaikana tuntuu ettei riskitekijöitä oteta oikeasti huomioon.
Lääkäri oli ihana ja kätilö myös, mutta kun lapsella vain ei ollut puuttuvien munuaisten takia elinmahdollisuuksia niin minkä sille voi. Tiesin siis jo synnyttämään mennessä että lapsi tulee elämään max. muutaman tunnin. Ei elänyt lainkaan vaan kuoli synnytyksen loppumetreillä.
Hirveästi olisin toivonut että olisin saanut hetken pidellä lasta elävänä sylissä mutta toisin kävi. Vieläkin tuntuu pahalta se pettymys, vaikka lapsen kannalta ehkä olikin parempi että kävi niin kuin kävi.
Siitä selviää koska on pakko. Monesti olen kyllä ajatellut että olisin halunnut kuolla itse samalla, mutta kun en kuollut niin on pakko vain jatkaa elämää.
13
käsivarsillasi :).