Lastensa kautta itseään toteuttavat vanhemmat

Tuli mieleen, kun tuttavapiirissä on parikin tälläistä vanhempaa, että onko se kovinkin yleistä. Omia lapsuuden aikaisia kiinnostuksen kohteita tuputetaan ihan suoraan ja lasta pidetään minikopiona itsestä. Sillä erotuksella vain, että lapsi on näissä asioissa paljon ”parempi” kuin vanhempi aikanaan. Vanhemmathan tietävät, mitä olisi pitänyt silloin aikanaan tehdä, että olisi itse menestynyt ja ohjaavat lapsiansa todella vahvasti omien kokemustensa perusteella. Toinen puoli taas on se, kun ollaan oikein hyvillään siitä, kun lapsikin on huono vaikkapa matematiikassa. Ei edes odoteta muuta ja tuokin ajatus tuntuu siltä, että on istutettu lapsen päähän valmiiksi.
Minusta tuo on väärin, mutta olenkin itse saanut lapsena toteuttaa omia mielenkiinnon kohteitani. Onko täällä ketään vanhempien unelmien toteuttajiksi joutuneita? Koitteko sen hyvällä tavalla yhdistävänä tekijänä, vai jäikö omat unelmat vanhempien toiminnan jalkoihin?