Oletko voittanut jotenkin sairauksien ja kuolemanpelon?

Pakotin itseni harrastuksen pariin.

Ei oo koskaan semmoista mielisairautta ollutkaan ..

Zinc

Kyllä. Pari kertaa oma kuoleman portilla kolkuttelu perinnöllisen sairauden vuoksi ja parin läheisen omaisen kuoleman seuraaminen sairaalapedin äärellä opettivat. Ei kuolemaa tai kuolevaa ihmistä tarvitse pelätä. Se kuuluu elämään. Ainoa toive enää on, että oma lähtö sitten joskus (tällä hetkellä lääkitys kohdillaan oman sairauden suhteen) on kivuton/tuskaton ja nopea. Kai nuo kokemukset lisäsivät fatalismiin uskomista ja tiettyä melankoliaa, mutta sitten toisaalta, olen aina ollut vakava ihminen.

Sain muutama vuosi sitten kaksi vakavan sairauden diagnoosia muutaman päivän välein. Ensimmäinen vuosi meni valtavassa kuolemanpelossa, sen jälkeen riski sairastua näihin uudelleen on pienentynyt, joskin mahdollinen.

Kokemus teki minusta realistisemman ja tyynemmän. Ymmärrän että kuolen joskus, se on vain ajan kysymys. Siltikään en toivo kenellekään tällaista opetusta.

Olen vakavasti sairas. Vain usko on auttanut.

Juu kävin rajalla ja tiedostan että se on lopuksi helpotus.

Mitä turhaa stressata asiaa, tulee jos on tullakseen oikeastaan koen en elämän tuskaiseksi pakkopullaksi ja selviytymiseksi, joten en jaksa miettiä tuollaista enää.

Sain niin järkyttävän paniikkikohtauksen että luovutin, toivoin jo kuolevani, annoin periksi siinä hetkessä ja se vapautti.

Minulla todettiin kaksi eri syöpää jo alle 30-vuotiaana. Sen jälkeen olen kerran ollut hukkua ja toisen kerran putosin korkealta: kuukausien toipuminen. Minut on nukutettu kymmeniä kertoja leikkauksia varten ja olen yhteensä ollut sairaalassa kuukausia. Eli jatkoajalla ollaan, toivottavasti vielä pitkään. Lopullinen lähtö tulee kun on tullakseen, ei pelota enää.

-m54

Minäkin pääsin sairauksien pelosta sairastumalla vakavasti. Ennen pelkäsin kaikkia sairauksia ja diagnosoin itselläni kaikki mahdolliset taudit. Sitten sain ihan sattumalta diagnoosin sairaudesta, jota en ollut osannut pelätä koskaan. Minulla ei ollut edes mitään oireita. Otin diagnoosin aika tyynesti. Olen ymmärtänyt, että sairaudenkin kanssa voi elää.

Olen sitä mieltä että pelkoa ei voi voittaa. Sitä on opeltava hallitsemaan niin että se ei muutu ahdistukseksi. Pelon hallinnassa auttaa oikea tieto, silloin kun sitä on sopivasti. Ihan kaikkea mahdollista tietoa ei edes jostakin sairaudesta pidä yrittää haalia. Vääränlainen tieto kun usein lisää tuskaa.

Tekeminen auttaa hallitsemaan pelkoa, se että tietoisesti välillä siirtää ajatukset pelottavasta asiasta muualla. Samoin rentoutuminen eli se että ei välillä ajattele mitään.

Joskus mielikuva harjoittelusta on apua, mikä on se pahin tai pahempi vaihtoehto ja millä keinoin selviäisin siitä. Apua on myös vertaistuesta, siitä että huomaa että joku on selvinnyt jostakin vastaavasta. Myös puhuminen auttaa vähentämään omaa pelkoa.

Joskus joutuu hyväksymään sen ettemme pysty hallitsemaan kaikkea ja eikä se läheskään aina ole edes tarpeellista.

Minä ajattelen, että kuolema on kuin nukkumaan meneminen illalla. Pitkän elämän jälkeen pistän silmät kiinni, enkä enää herää.

Minä olen joskus jopa toivonut että sairastuisin parantumattomasti.

Jeesus on kanssani joka hetki. Silloin ei ole väliä, mitä tapahtuu.

Oikeasti: Jeesus antaa ylimaallisen RAUHAN sisimpään, sitä ei mikään voi järkyttää.

En koskaan ole pelännyt. Toivottavasti ei tarvitsekaan.