Onko täällä joku joka on päättänyt jäädä ilman ystäviä kun ei aina jaksa olla b- vaihtoehto muiden elämässä?

Minä olen aina ollut b-vaihtoehto. En sit ole enää pitänyt yhteyttä kehenkään enkä myöskään lähtenyt minnekään penkintäytteeksi. Yllättäen olen saanut kaverin ikäisestäni naisesta ja arvostan häntä kovasti. N51

Eli pitää olla sen verran rohkea että päästää menemään ja ajan kanssa sitten tulee sopivia?

Muita? Minulla on oikeasti huono olo tämän asian takia. kaipaisin hyvä sydänystävä.

No siis itse en ole jaksanut enää pitää yhteyttä ihmisiin, jotka eivät kiinnosta. Siis en minäkään ilmeisesti kiinnostanut heitä, mutta minun äitini mielestä minun vain piti olla kiinnostunut ihmisistä, jotka eivät kiinnosta minua, jos halusin ystäviä! Jos he sattuisivatkin kiinnostumaan minusta, niin mitä sittenkään, koska he eivä kiinnostaneet minua. Äitini mielestä helvetin hyvin käytetty energiat siinä! No, ei todellakaan ollut. Ja itse olin niin tyhmä, että luulin äidilläni olevan asiassa jotain järkeä. Äitini oli niin säälittävä paska, ettei tajunnut, että jos ihminen ei kiinnosta minua, niin ei hänestä ikinä tule minun ystävääni.

Mun mielestä olisi kamalaa olla jollekin a-vaihtoehto. Mulla on useita ystäviä ja kavereita, samoin on kaikilla ystävilläni ja kavereillakin. Mun mielestä tämä on ihan normaalia. Parisuhteessa voi edellyttää olevansa puolisolleen ykkönen, mutta ei ystävien ja kavereiden keskuudessa. 

En jaksa enää edes yrittää, kaikilla on tässä iässä jo niin täysi elämä ja vanhat kaverit, ettei kukaan tarvitse uusia. En jaksa enää yrittää tutustua ihmisiin ja sitten pettyä, kun noin sadannen kerran ihmissuhdeyritelmä kuivuu kasaan kun se on täysin minun varassani. Käy liian raskaaksi ja surulliseksi pitää jostakusta ja sitten joutua luopumaan hänen seurastaan.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä olisi kamalaa olla jollekin a-vaihtoehto. Mulla on useita ystäviä ja kavereita, samoin on kaikilla ystävilläni ja kavereillakin. Mun mielestä tämä on ihan normaalia. Parisuhteessa voi edellyttää olevansa puolisolleen ykkönen, mutta ei ystävien ja kavereiden keskuudessa. 

Mulle riittäisi olla mikä tahansa vaihtoehto, mutta niin että yhteydenpito ja tapaamisten ehdottelu olisi molemminpuolista. En halua olla se "ai enpäs yhtään muistanut tämän tyypin olemassaoloa, vois kai sen kanssa kahville lähteä kun ei nyt muutakaan ole ja se kysyi" -vaihtoehto.

Ei-ap

Minulla varmaan osaltaan vauhditti erakoitumista että olin jo lapsena se kolmas pyörä tms. Ja kun joskus löytyi joku jolle olin ainoa kaveri koulussa jossa kaikki kiusasivat, niin väsyin kuuntelemaan juttuja "parhaasta ystävästä", ja näitä ystäviä tuli vuosien myötä vieläpä lisää, minä en sellaiseksi luettavissa ollut.

Siis oikein ääneen piti minulle kertoa kuinka esim. paras ystävänsä oli se joka ei koulussa ollut tuntevinaan.

Myöhemmin olen ehkä yrittänyt ystävystyä, mutta nekin ovat loppuneet johonkin ihmeelliseen ghostaamiseen, joten päätin että olkoon.

Vierailija kirjoitti:

No siis itse en ole jaksanut enää pitää yhteyttä ihmisiin, jotka eivät kiinnosta. Siis en minäkään ilmeisesti kiinnostanut heitä, mutta minun äitini mielestä minun vain piti olla kiinnostunut ihmisistä, jotka eivät kiinnosta minua, jos halusin ystäviä! Jos he sattuisivatkin kiinnostumaan minusta, niin mitä sittenkään, koska he eivä kiinnostaneet minua. Äitini mielestä helvetin hyvin käytetty energiat siinä! No, ei todellakaan ollut. Ja itse olin niin tyhmä, että luulin äidilläni olevan asiassa jotain järkeä. Äitini oli niin säälittävä paska, ettei tajunnut, että jos ihminen ei kiinnosta minua, niin ei hänestä ikinä tule minun ystävääni.

Narsisti ei kykene ystävyyssuhteisiin, koska häntä kiinnostaa vain minä minä minä, ja joskus rajallisesti ihmiset joista saattaa olla hyötyä. Heidät tietysti hylätään heti, kun heistä ei ole enää hyötyä.

Tämä se just on kun eletään viihdemaailmassa. Ihmisistä tullut kertakäyttöisiä. Ei yritetä edes tutustua ihmisiin. Ihmisillä menee ohi paljon aarteita.

 Ihmiset ovat laiskoja. Siksi vain TIS ihmiset kiinnostavat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun 8mielestä olisi kamalaa olla jollekin a-vaihtoehto. Mulla on useita ystäviä ja kavereita, samoin on kaikilla ystävilläni ja kavereillakin. Mun mielestä tämä on ihan normaalia. Parisuhteessa voi edellyttää olevansa puolisolleen ykkönen, mutta ei ystävien ja kavereiden keskuudessa. 

Mulle riittäisi olla mikä tahansa vaihtoehto, mutta niin että yhteydenpito ja tapaamisten ehdottelu olisi molemminpuolista. En halua olla se "ai enpäs yhtään muistanut tämän tyypin olemassaoloa, vois kai sen kanssa kahville lähteä kun ei nyt muutakaan ole ja se kysyi" -vaihtoehto.

Ei-ap

Tuon toki ymmärrän. Mulla on hyvin erilaisia ihmisiä ystävinä ja kavereina enkä edes tiedä, millä kriteereillä jonkun heistä voisi laittaa a - vaihtoehdoksi. Ystävät pystyn erottamaan kavereista, koska ystävien kanssa tulee juteltua henkilökohtaisemmista asioista kuin kavereiden kanssa. Yksikään ystävistäni ei kuitenkaan ole toistaan parempi.

Vierailija kirjoitti:

Minulla varmaan osaltaan vauhditti erakoitumista että olin jo lapsena se kolmas pyörä tms. Ja kun joskus löytyi joku jolle olin ainoa kaveri koulussa jossa kaikki kiusasivat, niin väsyin kuuntelemaan juttuja "parhaasta ystävästä", ja näitä ystäviä tuli vuosien myötä vieläpä lisää, minä en sellaiseksi luettavissa ollut.

Siis oikein ääneen piti minulle kertoa kuinka esim. paras ystävänsä oli se joka ei koulussa ollut tuntevinaan.

Myöhemmin olen ehkä yrittänyt ystävystyä, mutta nekin ovat loppuneet johonkin ihmeelliseen ghostaamiseen, joten päätin että olkoon.

Tämä on niin totta. Sitä kun joutuu lapsesta saakka olemaan ns "varakaveri" johtaa se lopulta siihen, ettei ystävyyssuhteet tunnu luonnolliselta. Olisi ihan outoa, jos olisi vaikka viisi tyyppiä joihin pitäisi olla yhteydessä. Tuttua myös tuo koulukiusaaminen. Me muutettiin usein ja lopulta jouduin kiusatuksi uudessa koulussa, koska en ollut alkujani paikkakunnalta. Sain kaksi kaveria, joita alettiin kiusaamaan kun olivat mun kavereita. Ei sitä oikein enää jaksa innostua ihmissuhteista.

Minä. Minulla on Asperger ja fyysinen sairaus. Olen täysin traumatisoitunut kiusaamisesta ja ”ulkoistamisesta”.

En halua lähellekään ihmisiä.

Ei aikuisena voi kiriä toisen elämässä ensimmäiselle palkintopallille ja olettaa toisen dumppaavan vuosien tai vuosikymmenten ihmissuhteet jonnekin alemmas. Jos tällaista odottaa, melko varmasti pettyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla varmaan osaltaan vauhditti erakoitumista että olin jo lapsena se kolmas pyörä tms. Ja kun joskus löytyi joku jolle olin ainoa kaveri koulussa jossa kaikki kiusasivat, niin väsyin kuuntelemaan juttuja "parhaasta ystävästä", ja näitä ystäviä tuli vuosien myötä vieläpä lisää, minä en sellaiseksi luettavissa ollut.

Siis oikein ääneen piti minulle kertoa kuinka esim. paras ystävänsä oli se joka ei koulussa ollut tuntevinaan.

Myöhemmin olen ehkä yrittänyt ystävystyä, mutta nekin ovat loppuneet johonkin ihmeelliseen ghostaamiseen, joten päätin että olkoon.

Tämä on niin totta. Sitä kun joutuu lapsesta saakka olemaan ns "varakaveri" johtaa se lopulta siihen, ettei ystävyyssuhteet tunnu luonnolliselta. Olisi ihan outoa, jos olisi vaikka viisi tyyppiä joihin pitäisi olla yhteydessä. Tuttua myös tuo koulukiusaaminen. Me muutettiin usein ja lopulta jouduin kiusatuksi uudessa koulussa, koska en ollut alkujani paikkakunnalta. Sain kaksi kaveria, joita alettiin kiusaamaan kun olivat mun kavereita. Ei sitä oikein enää jaksa innostua ihmissuhteista.

Tuosta sai ehkä väärän kuvan, olin kyllä kiusattu, mutten ikätovereideni keskuudessa niinkään, olin vain ulkopuolinen. Minua kiusasivat ihan tuntemattomat tytöt, ja värväsivät joitakuita ihan muita esim, hakkaamaan minut,

Mutta tämä kaveri siis oli koko koulun kiusaama ja välttelemä, ja minä olin ainoa jolla oli pokkaa olla välitunneilla hänen kanssaan. Silti hän luki paremmiksi kavereiksi ne jotka eivät kehdanneet, jotta eivät olisi olleet sen epäsuositun kavereita. Minun kauttani hän sai muitakin sellaisia hyvänpäiväntuttuja, eivät minun kaverini sentään kehdanneet osallistua pilkkaamiseen.

Se jotenkin tuntui todella pahalta.

Toisaalta puhuin tämän tyypin kanssa myös nelikymppisenä ja yhä puhui parhaista kavereistaan, joten ehkä on vähän semmoinen poikkeus... Kun pitää aina vetää keskusteluun että "minun paras kaverini blaa blaa"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No siis itse en ole jaksanut enää pitää yhteyttä ihmisiin, jotka eivät kiinnosta. Siis en minäkään ilmeisesti kiinnostanut heitä, mutta minun äitini mielestä minun vain piti olla kiinnostunut ihmisistä, jotka eivät kiinnosta minua, jos halusin ystäviä! Jos he sattuisivatkin kiinnostumaan minusta, niin mitä sittenkään, koska he eivä kiinnostaneet minua. Äitini mielestä helvetin hyvin käytetty energiat siinä! No, ei todellakaan ollut. Ja itse olin niin tyhmä, että luulin äidilläni olevan asiassa jotain järkeä. Äitini oli niin säälittävä paska, ettei tajunnut, että jos ihminen ei kiinnosta minua, niin ei hänestä ikinä tule minun ystävääni.

Narsisti ei kykene ystävyyssuhteisiin, koska häntä kiinnostaa vain minä minä minä, ja joskus rajallisesti ihmiset joista saattaa olla hyötyä. Heidät tietysti hylätään heti, kun heistä ei ole enää hyötyä.

En ajattelisi noinkaan siitä, ettei jaksa olla ei-kiinnostavien ihmisten seurassa. Minä olisin ihan mielelläni kiinnostavien ihmisten seurassa, mutta olen todella huono kiinnostumaan monistakaan ihmisistä. Tosi monilla on erittäin tylsä elämä ja ahdasmieliset mielipiteet. Ja siis kaikki energiani ja aikani meni lällytellessä noiden epäkiinnostavin ihmisten seurassa (minulla oli masennus, siksi en olisi saanut ystäviä kiinnostavista ihmisistä), joten energiaa ei jäänyt jäljelle kiinnostaville ihmisille.