Ymmärrätkö oikeasti, että lapsesi on kohta aikuinen?

Kerro Eskoiselle terkkuja.

En ymmärrä vielä, mutta ehkä se ymmärrys kohtapuoliin tulee. Tosin lapset vasta 24 ja 21, eli onhan tässä aikaa omaksua...

Kyllä siihen ajan kanssa tottuu. Se on toisaalta hämmentävää, mutta toisaalta myös hienoa. 

Ihan aikuinen 18-vuotias ei vielä toki ole, vaikka juridinen aikuisuus tuossa kohtaa koittaakin. Aivot jatkavat vielä kehittymistä jonnekin 25-vuotiaaksi asti ja sen kyllä huomaa että pientä keskeneräisyyttä vielä on. 

Meillä kävi vielä niin, että lapsi meni lapsena naimisiin. No juridisesti oli aikuinen, mutta onhan vähän alle 19-vuotias vielä ihan lapsi! Siinä sitä olikin sulattelemista. Vävykin oli alkuun vävypoika, nyt alkaa olla miehen kirjoissa kun on 20 täyttänyt. Mutta aika lapsia ne vielä on, monella tapaa.

En oo vielä ymmärtänyt. Lapseni on 18-v.

Minusta aikuisen aiempi ikäraja 21 olisi parempi. Se oli voimassa vielä sodan aikaan

Esimerkiksi taloudellisissa asioissa olisi vielä parempi toimia yhteistyössä vanhempien kanssa. (velat, takaukset, asunnon ostot olisi vielä hyvä vanhempien lakisääteisesti valvoa, ettei tule nuoruuttaan tehtyä pöhköjä)

Puhun vierestä katselleena. Silloinen poikkikseni ja nykyinen mieheni katuu erästä erittäin tappiollista raha-asiaa, minkä meni 23-vuotiaana tekemään. Myöntää nyt viiskymppisenä, että ei itsekin pankissa töissä silloin nuorena olleena ymmärtänyt, että niitä sijoitusneuvoja täytyisi tarkemmin miettiä, ennen kuin uskoo. Hän menetti suuren summan siinä. Talon arvon. (mun vanhemmat häntä yritti toppuutella, ettei tekisi niin.)

Kieltämättä kovin aikuiselta ei vaikuttanut tuossa kohtaa, rähisi murrosikäänsä. Sekin kuitenkin laantui lopulta, ja tasoittumisen jälkeen lähtikin sitten jo 18-vuotiaana maailmalle. Hyvin on pärjäillyt.

Ne seuraavat vuodet kuluu hitaasti, ei kannata mennä asioiden edelle.

Lapseni on kaikki poikia. En ikinä joudu kohtaamaan sitä, että he aikuistuisivat. Odotan yhä heidän isänsäkin aikuistumista. Todennäköisesti poikani tytärkin aikuistuu ennemmin kuin isänsä.

Mun lapseni on aikuinen eikä asu kotona enää.

Mut en nyt tiedä, mitä ymmärtämistä siinä on. Se on edelleen oma itsensä. Se on edelleen mun lapseni, jota rakastan kaikissa tilanteissa ja autan aina kun voin. Se ei teininäkään kertonut äidille kaikkea (vaikka silloinkin arvasin). Se on vähän valmiimpi, mitta tuskin siitä ihan valmista koskaan tuleekaan. Meidän suhteemme muuttuu aina sen mukaan, mitä hän siltä haluaa ja tarvitsee - ja toivottavasti joskus aikanaan tasa-arvoiseen suhteeseen päästään niin että se muuttuu myös sen mukaan, mitä minä tarvitsen.

Tavallaan ymmärrän, mutta ei meillä näyttänyt ainakaan mikään muuttuvan, kun vanhin lapsemme täytti viime vuonna 18 vuotta. Ihan samanlainen kotona viihtyvä iloinen nuori hän on yhä vieläkin. Joskus hän sanoo, että muuttaa omaan, mutta sen aika ei ole vielä koska rahoja siihen ei ole ja kotona on tilaa hyvin.

Keskimmäinen täyttää puolentoista vuoden päästä myös 18 vuotta ja ainakin nyt näyttää, että myös hän pysyy vastaisuudessakin omana rauhallisena ja ajattelevaisena ihmisenä, joka ei hötkyä minnekään vain iän takia.

Nuorimmaisella on vielä aikaa, mutta hän on se itsenäisiin ja meneväisin sisarus, tosin aina hyvin fiksu ja harkitseva nuori. Veikkaan, että vasta armeijan jälkeen hänestä kuoriutuu aikuinen.

Tässä on hyvää aikaa kaikilla miettiä lasten tulevaa aikuisuutta. Kiirettä ei ole ja meillä on perheenä mukavaa.

Olen vahvasti sitä mieltä että lasten kasvatuksen vaikeimmat vuodet ovat 16-20 v - näin oli ainakin meillä. Murrosikä löi päälle 17 v molemmilla lapsilla ja se on ehkä siksi aika vaikeaa kun itse alkoi odottaa jo aikuista käyttäytymistä. Sitä oli tosi vaikea kestää, kaikkea mustavalkoisuutta ja tyhmyyttä mitä sinänsä fiksut nuoret suustansa päästivät. Lisäksi he eivät sietäneet vanhempia silmissään ja osoittivat sen kaikin tavoin . Onneksi meni ohi mutta oli raskasta !!!

Lapseni ovat vielä vähän pienempiä, mutta uskon että on vaikeaa tajuta. Ja siinä missä teinille se pari vuotta on ikuisuus niin meille aikuisillehan se menee kovin nopeasti.

Mielestäni tuo on luonnollista vielä tuossa vaiheessa, ja kyllähän se lapsi alkaa myös näyttämään olevansa aikuinen siinä 18-22v välillä, joten tavallaan irtautumistyöstä puolet tekee lapsi ja puolet vanhempi. Luopumisen tuska on ymmärrettävää ja halu pitää toinen siinä lähellä, kun vielä hetki sitten se oli ihan pieni lapsi.

Sitten jos vielä kolmikymppisen kanssa on vaikeaa ymmärtää, että se aikuinen - mahdollisesti vanhemmaksi jo itsekin tullut - lapsi ei ole enää millään tavalla "oma" lapsi jolta voi vaatia ilmoittelua itsestään yms., niin sitten ongelma on todellinen ja pitää käsitellä oman vanhemmuuden kipukohtansa. Tarkoitan siis sitä, että jossain vaiheessa on pakko luoda uudenlainen, tasavertainen, suhde omaan lapseen. Jos se ei millään onnistu, niin sitten siinä suhteessa on jotain käsiteltävää.

Vierailija kirjoitti:

Olen vahvasti sitä mieltä että lasten kasvatuksen vaikeimmat vuodet ovat 16-20 v - näin oli ainakin meillä. Murrosikä löi päälle 17 v molemmilla lapsilla ja se on ehkä siksi aika vaikeaa kun itse alkoi odottaa jo aikuista käyttäytymistä. Sitä oli tosi vaikea kestää, kaikkea mustavalkoisuutta ja tyhmyyttä mitä sinänsä fiksut nuoret suustansa päästivät. Lisäksi he eivät sietäneet vanhempia silmissään ja osoittivat sen kaikin tavoin . Onneksi meni ohi mutta oli raskasta !!!

Mitä nuoresi sitten "päästivät suustaan"? Ja millä tavoin he osoittivat, että eivät siedä vanhempia silmissään?

Vaikka meillä onkin nuoria, niin en todellakaan hyväksy huonoa käytöstä heiltä. En ole koskaan hyväksynyt ja en tule koskaan hyväksymään. Nuoret tietävät sen oikein hyvin ja kun rajat ovat selkeät, niin ylilyöntejä ei tule oikeastaan ollenkaan. He tietävät, että mesoamalla ei pääse yhtään minnekään ja koska kotona asuvat alaikäiset ovat joka tapauksessa hyvin kiinni monella tapaa meissä, niin mesoaminen ei tee muuta kuin vahingoita asioita.

Nyt kun lapseni ovat nuoria, niin näkee miten lasten kasvatus on perille mennyt, nyt katsotaan ne tulokset. Tässä vaiheessa kasvatus on enää hienosäätöä elämää varten ja suuret linjat pitäisi olla jo hyvin valmiit.

Ainakin minä olen todella tyytyväinen nuoriini ja itse asiassa kaikki muutkin ovat heitä kiitelleet. He ovat upeita ihmisiä, joilla on hyvät eväät tulevaisuuteen.

Meillä vanhempi täyttää loppu vuodesta 18 ja kyllä sen ymmärtää että ei se ihan vauva enää ole, on jo ajokortti yms.

Nuorempikin on jo 15 niin kyllä tässä jo helpolla pääsee.

Minun tajuntaani aikuistuminen iski kertalaakista, kun poika lähti kaljalaatikon kanssa juhlimaan 18-vuotissynttäreitään :D Toki lapsen kasvamisen ymmärsi, mutta ei silti kuitenkaan ymmärtänyt, eikä ihan vielä sen jälkeenkään. Saman tapainen "isku" tuli myös kun poika pääsi ylioppilaaksi, meni armeijaan, muutti yhteen tyttöystävänsä kanssa, tuli näyttämään kihlasormuksia. Aina sellainen "apua, nyt se on aikuinen" -tunne. Kai se tulee vielä häissä ja jos he saavat lapsia.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä vielä, mutta ehkä se ymmärrys kohtapuoliin tulee. Tosin lapset vasta 24 ja 21, eli onhan tässä aikaa omaksua...

Voi miten Odotan sitä päivää, että kaikki ovat nousseet omille siivilleen eivätkä vanhan äitimuorin helmoissa enää pyöri. Nuorimmaisella ei oikein lähtö onnistu, vaikka ikää jo 25 vuotta. Eikä äitee henno potkaista pois pesästä, kun lapsonen on vähän siipirikko jo valmiiksi.

Mun kuopus täyttää viikon päästä 18v ja just eilen miehelle sanoin, että mun korvien välissä aika on pysähtynyt siihen, että hän on 16v.

Ymmärrän itseni kautta, että aikuisuus ei ole mikään taso jolle kasvetaan. Jossain suhteessa ollaan keskeneräisiä koko elämä.

Aikuisuus on vain se alue ja pelikenttä, johon astutaan. Kuten omalla kohdalla keski-ikä. Harva meistä myöntää tuntevansa oloaan ja identiteettiään keski-ikäiseksi.

Persooniksi kasvetaan ja aikuisuudessa eletään.

Maailma muuttuu, Eskoiseni.

Vierailija kirjoitti:

Sitten jos vielä kolmikymppisen kanssa on vaikeaa ymmärtää, että se aikuinen - mahdollisesti vanhemmaksi jo itsekin tullut - lapsi ei ole enää millään tavalla "oma" lapsi jolta voi vaatia ilmoittelua itsestään yms., niin sitten ongelma on.

Tuota, miten niin ei voi vaatia ilmoittelua itsestään? Meillä koko lähi suku ilmoittelee itsestään säännöllisesti isovanhemmista lapsenlapsiin. Näin tiedetään, milloin on syytä mennä tarkistamaan, että onko jotain sattunut. Näin koko joukko nukkuu hyvin kun tietää kaikkien päässeen kotiin joulunvietosta liukkaalla kelillä. Näin on helppo pyytää apua, talonvahdintaa ulkomaanmatkan aikana, lastenhoitoa, Kyytiä, jonkun työkalun lainaa tai mitä tahansa. Tämä ilmoittelu on sitä tärkeämpää mitä aikuisempia ja itsenäisempiä ollaan.

Mä ymmärrän. Esikoinen täyttää 18 puolen vuoden päästä. Iso mies, komea kuin mikä. Auto jo pihassa hankittuna, opetusluvalla isän kanssa harjoittelee. Frakki valmiina vanhojen tansseihin. Kaipauksella muistan sitä suloista pientä pojanpalleroa joka hän oli mutta toisaalta olen kyllä vilpittömän iloinen siitä että hän on just kohta aikuinen. Sisko sitten tulee perässä kolmen vuoden päästä.

Omasta nuoruudesta muistan että omien vanhempien kanssa suhde muuttui erilaiseksi, kaverillisemmaksi ja tasa-arvoisemmaksi kun itse täysi-ikäistyi. Samaa toivon omien lasten osalta.