Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Ylikiintyneen äidin (70v) ammattiauttajalle saaminen?
27.01.2020 |
En viitsi yksityiskohtaisemmin tilannetta avata, mutta kaipaisin neuvoja tilanteeseen, miten saada apua ihmiselle, joka siitä kieltäytyy? N.40-vuotiaalla miehellä on n.70v äiti, leski, joka on vuosien myötä menettänyt pikkuhiljaa otetta arjesta. Pienikin vastoinkäyminen aiheuttaa tykytyksiä ja menee pitkäksi toviksi tolaltaan. Soittelee päivittäin usean kertaa, hakee kuin turvaa kaikkeen, näin vierestä seuranneena tuntuu kuin napanuora ei olisi koskaan katkennutkaan, ja nyt vuosien aikana se on vielä kaventunut talutushihnaksi. Ei kaunis metafora, mutta eipä tuo tilannekaan ole. Perheen, tai näiden kahden, härdelli vaan menee koko ajan kauemmaksi normaalista, mutta miten tuota lähtisi purkamaan? Mies on kuulemma koittanut ehdottaa, että kun nyt on vaikeaa aikaa (täti sairaalassa), voisi äiti mennä keskustelemaan jonkun kanssa. "Ei ole tarvetta."
Kommentit (19)
Hyvä että ovat lämpimissä väleissä miehesi äitinsä kanssa. Päivittäisiä puheluita äitinsä kanssa käy mieheni myös. Joka viikko eivät kuitenkaan näe. Anna heidän pitää yhteyttä toisiinsa, ole itsekin aktiivinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos tuota lähtee muuttamaan, tulee vain lisää huolta ja onnettomia ihmisiä. Anna olla, avaraa katsetta ja ymmärrystä täällä tarvitaan.
Aapeetä harmittaa, että hänen moehensä elämässä on muitakin tärkeitä ihmisiä. Kuule, anna olla vaan, se jaksaa suakin paremmin kun on hyviä ihmissuhteita mukana.
En halua ilkeillä tai väheksyä stressiäsi, mutta kun nait miehesi, liitettiin teidän perheet yhteen.
Tämä sukupolvien-välille-muurin-rakentaminen on oudon "hyvinvointivaltioinen" ja epäinhimillinen piirre, joka saa aina karvani pystyyn. Kuvittele tilanteenne vaikka Italiaan, puhumattakaan esimerkiksi Afrikan maista; ei siellä mietittäisi ehdottaa matriarkalle, suvun vanhimmalle naiselle, että hän voisi "mennä keskustelemaan jonkun kanssa" jos hän kerran juttelee poikansa kanssa useamman kerran päivässä. Vanhemmat ovat ainoa syy miksi me ylipäätään olemme täällä, heidän ongelmien ja tuntemuksien ulkoistaminen ja laitostaminen on jotain sen tason itsekkyyttä jota en haluaisi edes tunnistaa lajillemme luontaiseksi.
Oma äitini on samaa ikäluokkaa ja kyselyt sähkölaitokselta, junalippujen ostamiset, laajakaistan boottaamiset, käytännössä kaikki uusi tai erilainen jännittää ja pienet vastaiskut saattavat todellakin stressata monia päiviä. Ihminen, kuten moni muu nisäkäs, muttuu vanhetessaan aremmaksi, säikymmäksi ja epävarmemmaksi, kukaan ei ilkeyttään ole taakaksi. (Toki tähän voi vetää narsisti-kortin, mutta tämän luonteenpiirteen omaavat ihmiset tarkistavat merkitystään lähipiirillä jatkuvasti, eivät vasta vanhana.)
Ihmiselon aikana on toki - jos kaikki saavat olla terveitä - useita vuosikymmeniä kun napanuora ei kiristä. Vanhempien, oman elämän antajien loppuvuosiksi se on ihan hyvä vähän sitoa takaisin kiinni. Haluatko että omien lastesi puolisot sitten - yllättävän pian - huokailevat sitä miten sinä tarvitset vanhoilla päivilläsi heidän mielestä liikaa apua ja tukea ja olet koko ajan soittelemassa? Mihin muualle sinun muka kuuluisi soitella kuin omille lapsille?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap on saanut kyllä aika outoja vastauksia. Onko miehen äidillä merkkejä muistihäiriöstä? Kuulostaa siltä, että äiti ei luota itseensä.
Miettinen kirjoitti:
Ap on saanut kyllä aika outoja vastauksia. Onko miehen äidillä merkkejä muistihäiriöstä? Kuulostaa siltä, että äiti ei luota itseensä.
No kiitos :D Hieman pohdinkin että millaiset ihmiset ovat tuoneen mielipiteensä pöytään, mutta av:lla kaikki on aina mahdollista...
Tilanne harmittaa ja ahdistaa siis miestä, mutta hänet on jo niin nuoresta imaistu tähän mukaan, ettei tiedä miten asiaa käsitellä/lähteä työstämään. Hänen oma elämänsä on kaventunut kovasti, kun aina pitää vastata siihen puhelimeen, ja ajoittain hysteerinenkin äiti ei kuitenkaan kuuntele poikansa neuvoja, paikalle saavuttaessa (pakko) tulee riitaa jne. Eli ei ole kyse vain kuulumisten vaihdosta, vaan käsittääkseni muuten täysin toimintakykyinen, työelämässä pärjäävä yksilö on jossain vaiheessa kadottanut sen punaisen langan, jolla elämä ja stressi pysyy kasassa, ja tähän poikansa kelpaa jonkinlaiseksi turvarievuksi, mutta ei kuitenkaan. Pelko siitä, miten tilanne romahtaa lopullisesti, jos tämä täti ei sairaalasta pääsekään kotiin enää. Mitä jos miehelle käy jotain? Perhettäkin haluaisi perustaa, mutta tähän kuvioon sitä ei uskalla ajatella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei siihen mikään auta. Siskoni ja äitini elää tuolla lailla. Jokin meni pieleen siskon varhaislapsuudessa.
Itseni pelastin katkaisemalla välit kokonaan.
No en oikeastaa ymmärrä, miten muistihäiriö vaikuttaisi adiaan. Jos terveen ihmisen hylkääminen on p@ska teko niin sairaan ihmisen hylkääminenkö on ok?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, älä perusta perhettä, JOTAIN siinä kuitenkin romahtaa, joten jos et ole siihen valmis, älä sido siihen muitakaan
Vanhoille ihmisille erittäin tavallista tuollainen, eikä useimmiten ole merkki mistään sairaudesta edes. Se nyt vaan on niin että vanhuus, samoin kuin lapsuus, on monella tapaa vaativa elämänvaihe läheisille. Ei sitä oikein karkuun tuossa vaiheessa näitä asioita pääse, kun vanhus vielä pärjää kotona mutta tarvitsee vaan soitella usein. Ja olisi todella julmaa yrittää ulkoistaa vanhan ihmisen asiat jollekin "ammattiauttajalle", ei he käytännössä koskaan halua sellaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä ei kyllä tuollainen käytös ole normaalia noin nuorelle, ellei sitten todella ole muistihäiriötä joka nyt on pahentanut jo olemassaollutta erikoista käytösmallia.
Eikä tuohon kyllä auta muu kuin, että se aikuinen lapsi asettaa itse ne rajat jonka puitteissa yhteydenpito tapahtuu.
Joillain perheillä tuo nyt vaan menee noin. Ei olla kunnolla kasvettu erillisiksi yksilöiksi. Minun ystäväni oli n. 15 vuotta naimisissa sellaisen ”unelmamiehen” kanssa, joka oli asunut lapsuudenkodistaan poissa vain amiskoulun ajan. Hänen äitinsä voiteli eväsleivätkin töihin valmiiksi aikuiselle miehelle. Sitten kun ystäväni sai tämän miehen kanssa lapsen, vieläkään ei äiti osannut päästää irti. Voitteko kuvitella: vauva-aikana aikuinen mies ajoi aamulla ennen töihin menoa aamupuurolle lapsuudenkotiinsa, joka ikinen työaamu, äitinsä kutsusta. Minä sanoin jo silloin, että ei ole normaali suhde.
Ystäväni pisti miehensä tiukille, kun palasi työelämään. Hän ilmoitti, että hän tekee ne aamupuurot ja ne syödään kotona ja vuoropäivinä viedään lapsi päiväkotiin. Sitten mies (tai äitinsä) keksikin uuden idean: mies ajoi joka päivä töiden jälkeen lapsuudenkotiinsa päiväkahville. Kotiin tuli yleensä ruoka-aikaan valmiille päivälliselle. Siinä vaiheessa ystävältäni alkoi loppua jo kärsivällisyys.
Tähän liittyy monta muutakin juttua, kuten lapsenkasvatusristiriidat. Mutta lopputulos heillä oli ero. Yllättäen ystäväni mies muutti vanhempiensa naapuriin, näköetäisyydelle äidistään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä ei kyllä tuollainen käytös ole normaalia noin nuorelle, ellei sitten todella ole muistihäiriötä joka nyt on pahentanut jo olemassaollutta erikoista käytösmallia.
Eikä tuohon kyllä auta muu kuin, että se aikuinen lapsi asettaa itse ne rajat jonka puitteissa yhteydenpito tapahtuu.
Tuosta olen samaa mieltä että lapsella on oikeus asettaa rajansa.
Mutta kyllä niitä on paljonkin joille esim. leskeksi jääminen ja liika yksinäisyys tekee ilman muistisairauttakin sen, että muuttu kauhean araksi ja kaikkea stressaavaksi. Varsinkin naiset usein tulee tuollaisiksi, luultavasti koska tuon sukupolven aikaan vielä oli aika perinteiset sukupuoliroolit ja miehen kuului olla vahva ja naisen tarvitseva ja herkkä.
Oma äitinikin tuli tuollaiseksi tosi nopeasti isän kuoleman jälkeen, vaikka oli vasta pari vuotta sitten työelämästä pois jäänyt entinen hyvin moderni ihminen, ammatiltaan elektroniikkainsinööri. Jännä oli katsoa, miten esim. tekniikan kehityksen kärjessä ollut ihminen muuttui nopeasti sellaiseksi, jolle kaikki tekninen on vastentahtoista ja hankalaa, joka kyttää ikkunasta tunteja että varmasti näkee tarkkaan milloin posti tulee ja osaa heti hakea, joka soittelee milloin mistäkin asiasta kun on hätääntynyt (tosin luulen että kyse on lähinnä yksinäisyydestä, ne asiat on tekosyy). Ei ole kuitenkaan muistisairasta nähnytkään ja pärjää hyvin esim. ulkomaanmatkoilla yksin. Se kotona yksinään olo vaan on ilmeisesti hyvin ahdistavaa.
Riippuvaisuutta kuten alkoholismia tms.
Ja niin kauan jatkuu kun joku sen mahdollistaa.
Mies mahdollistaa äitinsä käytöksen. Mieheltä pitäisi kysyä, että mitä tapahtuu, jos vaikka olisi päivän tai kaksi vastaamatta äitinsä puheluihin?
Aloitusviestissäsi tuli jo esille syy: anoppisi hakee pojastaan turvaa. Eläkkeelle jääminen katkaisee päivittäiset sosiaaliset suhteet työkavereihin. Leskeys vie puolison. Yksinäisyys saa mielikuvituksen laukkaamaan ja päivissä on liikaa aikaa miettiä kaikkea kamalaa, mitä voi tapahtua.
Onko miehelläsi muita sisaruksia? Miehesi olisi hyvä puhua kaikessa rauhassa äitinsä kanssa (ja mahdollisten sisarustensa kanssa), mikä äitiä yksin olemisessa pelottaa. Ja sen jälkeen pyrkiä poistamaan näitä riskitekijöitä. Esim muuttaa lähemmäs palveluita, hankkia turvaranneke, aloittaa jokin harrastus, missä tavata muita ihmisiä tai osallistua ikääntyneille suunnattuun toimintaan jne. Jos liikkumisen kanssa on ongelmia, kannattaa hankkia apupälineitä (kävelykeppi jääpiikkeineen, tarttumapihdit yms)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä ei kyllä tuollainen käytös ole normaalia noin nuorelle, ellei sitten todella ole muistihäiriötä joka nyt on pahentanut jo olemassaollutta erikoista käytösmallia.
Eikä tuohon kyllä auta muu kuin, että se aikuinen lapsi asettaa itse ne rajat jonka puitteissa yhteydenpito tapahtuu.
Tuosta olen samaa mieltä että lapsella on oikeus asettaa rajansa.
Mutta kyllä niitä on paljonkin joille esim. leskeksi jääminen ja liika yksinäisyys tekee ilman muistisairauttakin sen, että muuttu kauhean araksi ja kaikkea stressaavaksi. Varsinkin naiset usein tulee tuollaisiksi, luultavasti koska tuon sukupolven aikaan vielä oli aika perinteiset sukupuoliroolit ja miehen kuului olla vahva ja naisen tarvitseva ja herkkä.
Oma äitinikin tuli tuollaiseksi tosi nopeasti isän kuoleman jälkeen, vaikka oli vasta pari vuotta sitten työelämästä pois jäänyt entinen hyvin moderni ihminen, ammatiltaan elektroniikkainsinööri. Jännä oli katsoa, miten esim. tekniikan kehityksen kärjessä ollut ihminen muuttui nopeasti sellaiseksi, jolle kaikki tekninen on vastentahtoista ja hankalaa, joka kyttää ikkunasta tunteja että varmasti näkee tarkkaan milloin posti tulee ja osaa heti hakea, joka soittelee milloin mistäkin asiasta kun on hätääntynyt (tosin luulen että kyse on lähinnä yksinäisyydestä, ne asiat on tekosyy). Ei ole kuitenkaan muistisairasta nähnytkään ja pärjää hyvin esim. ulkomaanmatkoilla yksin. Se kotona yksinään olo vaan on ilmeisesti hyvin ahdistavaa.
Ap kiittää kattavasta vastauksesta! Tämä havainnollisti toista näkökulmaa hyvin, että näin siinä voi käydä. Omassa suvussa on oltu etäisempiä, ja/tai tuossa iässä on ollut puoliso vierellä, tai sitten kupsahdetaan molemmat "nuorempina", niin ei ole tämmöisestä niin kokemusta. Tilanne on vain niin tuskaista seurata sivusta
Alue: Aihe vapaa
Ei mitenkään.