Masennuksesta toipuvat/toipuneet

En ole koskaan kait toipunutkaan. 10v sairastanut. Häpeä estää tekemästä monia asioita, olen eristäytynyt kotiini nykyään. Vinkkejä myös kaivataan?

2-3kk osastohoitoa lääkkeillä ja muutto uuteen asuntoon, jossa arki paljon sujuvampaa. Ihmeellistä kyllä miten paljon viihtyisä asunto vaikutti kaikkeen. Aikaisemmassa en vain saanut mitään sujumaan.

Löysin itseni. Oman tapani elää.

Se siittä.

N45

Minun masennuksesta parantumisen tarina on ehkä vähän epätavallinen. Kamppailin masennuksen kanssa jo teini-iästä asti. Hetken aikaa koitin lääkkeitä, mutta pudotin ne pois sivuvaikutuksien takia. Sitten aloin lueskella netistä erilaisia onnistumistarinoita. Sana dopamiini esiintyi aika monessa paikkaa. Masentuneena päiväni koostui mielihyvän tavoittelusta, olipa se herkkujen syöminen, alkoholin kittaaminen tai pornon kulutus.

Sitten tein täyskäännöksen ja pudotin kaikki edellämainitut välittömän mielihyvän lähteet pois. Rankkaahan se oli ja joinakin päivinä olisin vaan halunnut jäädä maahan kamaan ja kuolla pois. Jo parin kuukauden päästä aloin huomaamaan muutoksia mielialassa ja itsekurin määrässä. 

Tässä minä nyt olen vuosi myöhemmin 30 kg laihempana, omakotitalo ostettuna ja liikun päivittäin (ennen olin sohvalla makoileva mätisäkki). En tarkalleen tiedä mitä minulle tapahtui, mutta olen eri ihan ihminen nyt. 

-M28

Vierailija kirjoitti:

Minun masennuksesta parantumisen tarina on ehkä vähän epätavallinen. Kamppailin masennuksen kanssa jo teini-iästä asti. Hetken aikaa koitin lääkkeitä, mutta pudotin ne pois sivuvaikutuksien takia. Sitten aloin lueskella netistä erilaisia onnistumistarinoita. Sana dopamiini esiintyi aika monessa paikkaa. Masentuneena päiväni koostui mielihyvän tavoittelusta, olipa se herkkujen syöminen, alkoholin kittaaminen tai pornon kulutus.

Sitten tein täyskäännöksen ja pudotin kaikki edellämainitut välittömän mielihyvän lähteet pois. Rankkaahan se oli ja joinakin päivinä olisin vaan halunnut jäädä maahan kamaan ja kuolla pois. Jo parin kuukauden päästä aloin huomaamaan muutoksia mielialassa ja itsekurin määrässä. 

Tässä minä nyt olen vuosi myöhemmin 30 kg laihempana, omakotitalo ostettuna ja liikun päivittäin (ennen olin sohvalla makoileva mätisäkki). En tarkalleen tiedä mitä minulle tapahtui, mutta olen eri ihan ihminen nyt. 

-M28

Liian rankka tapa tälläiselle 40v ikäiselle. Olisko joku lempeämpi keino. Laihtua kyllä pitäisi.

T:1 vastaaja

Täälläkin yksi masentunut, joka yrittää nousta. Tämä on outo vaiva, kun tämä iskee vaikka ei oikein ole mitään ”syytä” masentua.

Minulla on kaunis velaton koti, talous on turvattu, olen terve (paitsi masennus), olen tuore onnellinen mummu ja lapsiini minulla on hyvät ja läheiset välit. Elän yksin omasta tahdostani, takana avioliiton lisäksi pitkä seurustelusuhde, jonka halusin itse päättää.

Minullakin alkoholi hiipi elämään, viiniä meni kaksi pulloa viikossa, entisestä innokkaasta lenkkeilijästä tuli sohvaperuna, painoa on tullut, vaikka määrä ei ole hirveä, niin itseinho on.

Nyt olen tipattomalla, yritän sinnitellä ainakin tammikuun. Kotiani olen viime päivät siivonnut ja yritän saada laskut maksettua, kyse ei siis ole rahan puutteesta vaan vain kyvyttömyydestä tarttua asioihin.

Voi kun parantuisin ja saisin elää tavallista rauhallista elämää.

Vierailija kirjoitti:

Minun masennuksesta parantumisen tarina on ehkä vähän epätavallinen. Kamppailin masennuksen kanssa jo teini-iästä asti. Hetken aikaa koitin lääkkeitä, mutta pudotin ne pois sivuvaikutuksien takia. Sitten aloin lueskella netistä erilaisia onnistumistarinoita. Sana dopamiini esiintyi aika monessa paikkaa. Masentuneena päiväni koostui mielihyvän tavoittelusta, olipa se herkkujen syöminen, alkoholin kittaaminen tai pornon kulutus.

Sitten tein täyskäännöksen ja pudotin kaikki edellämainitut välittömän mielihyvän lähteet pois. Rankkaahan se oli ja joinakin päivinä olisin vaan halunnut jäädä maahan kamaan ja kuolla pois. Jo parin kuukauden päästä aloin huomaamaan muutoksia mielialassa ja itsekurin määrässä. 

Tässä minä nyt olen vuosi myöhemmin 30 kg laihempana, omakotitalo ostettuna ja liikun päivittäin (ennen olin sohvalla makoileva mätisäkki). En tarkalleen tiedä mitä minulle tapahtui, mutta olen eri ihan ihminen nyt. 

-M28

Hyvä esimerkki, toiminnan täytyy muuttua, tunne-elämä seuraa perässä. Jos vaan tyydytä hetkellisesti oloa herkuilla, päihteillä, jäämällä petiin ( kun ei huvita nousta) ja vaan ratkomalla sen hetkistä mielialaa,niin muutos on mahdoton.

Samoin pitää tehdä riippuvuuksista irrottautuessa. Ei pidä kuunnella,miltä tuntuu vaan pyrkiä toimimaan toisin tunteesta huolimatta ja juuri siksi.

Vie aikaa, mutta toimii.

Käytännön vinkkejä kaivattaisiin täälläkin. Lääkkeistä täällä ei kai saa puhua?

Masennuksen syvimmissä syövereissä aloitin itsetutkiskelun ja pohdinnan mikä masennukseni perussyy oli.

Löysin syitä lapsuudesta, väkivallan täyttämästä, hylkäämiskokemuksista, jotka olivat muokanneet minusta läheisriippuvan ja myötäilijän jolle muiden hyvinvointi oli tärkeämpää kuin oma hyvinvointini.

Olin se joka sammutteli iltaisin valot, järkkäsi sukulaisten muutot, antoi periksi saadakseen olla kaltoinkohdeltuna suhteissa ja joka kärsi työelämän näennäissosiaalisuudesta ja sosiaalisista peleistä.

Jossain vaiheessa romahdin täysin ja jopa avainnipun kantaminen, jota työssäni tarvitsin, aiheutti pahaa oloa, sillä en halunnut elämääni enää yhtään enempää vastuuta.

Pitkiä sairalomia, joiden seurauksean työkyvyttömyyseläke.

Muutokseni alkoi avioerosta.

Erosin kumppanistani, karsin elämästäni ihmisiä jotka käyttivät minua hyväkseen, esim. sisarestani, muutin elämäntapaani täysin, eli asuin muutaman vuoden matkailuautossa ja jalasmökissä.

Etsin parisuhdetta aktiivisesti, mutta en enää antanut kenenkään käyttäytyä minua kohtaan "väärin", enkä näinollen joutunut palaamaan vanhoihin käyttäytymismalleihin, eli "kostamaan" väärinkohteluani jollakin muulla tavalla, joka oli entisissä liitoissa aiheuttanut itselleni huonoa oloa ja parisuhteiden rikkoutumisen pitkään jatkuessaan.

Yksinkertaisesti sanoen, aloin rakastamaan itseänä, ymmärtämään että olin yhtä arvokas kuin kuka tahansa muukin, eikä kenelläkään ollut oikeutta kävellä ylitseni ja kohdella minua kaltoin.

Olen nyt parisuhteessa, parantunut läheisriippuvuudestani, enkä koe enää masennusta.

Parantuminen vaati täydellisen elämänmuutoksen, kyvyn rakastaa itseään, jonka seurauksena opin myös ottamaan rakkautta vastaan ja kaiken tämän oppimani jälkeen tunnen itseni terveeksi ja onnelliseksi.

En varsinaisesti tiedä mikä omalla kohdallani oli se juttu, mutta masennuslääkettä söin, kävin ensin psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla kun tilanne oli huono, pienen pätkän olin osastohoidossakin. Sitten kun kykenin puhumaan enemmän asioista aloitin psykoterapian kelan tukemana.

Pahimman ajan käytännössä nukuin, nukuin ja nukuin. Kun kykenin muuhun, luin kirjoja, pikkuhiljaa päätin alkaa lähteä ulkoilemaan ihan vähän kerrallaan. Uskon, että myös ihan aika auttoi ja riittävä lepo. Olen itse ollut koko elämän sellainen ”pärjääjä”, joka ei valita. Lapsuus ja nuoruus alkoholistiperheessä, ei voinut valittaa, oli pakko pärjätä. Opinnot vedin hampaat irvessä läpi vaikka keskittymiskyky oli mitä oli, oma romahdus tuli lopulta kun kaikki oli ns hyvin. Oli opinnot päättyneet, parisuhde, kiva koti jne. Psykiatrinen sairaanhoitaja sanoi, että nyt oli omalla kohdallani tilaa romahdukselle kun tähän asti oli vaan pakko painaa eteenpäin.

Tsemppiä ihan kaikille masentuneille, todella pohjalla itsekin kävin, mutta jotenkin sieltä vaan sitten nousi.