Elämän helppous aiheuttaa henkisiä ongelmia

Meiltä paloi heinäkuussa talo. Onni onnettomuudessa on ollut se, että meillä on talviasumiseen kelpaava mökki, jonka mies suunnitteli jo alunperin sellaiseksi, että siellä voi viettää pitempiä aikoja myös talvisin. Uutta taloa odottaessa olemme asettuneet pysyvästi mökille, vaikka vakuutusyhtiö tarjosi muitakin vaihtoehtoja.

Mukavuuksia ei ole. Aurinkosähkö on, mutta siitä ei pimeänä aikana ole paljoa iloa. Useimmiten sähkö riittää niukkaan valaistukseen ja kännyköiden lataukseen. Jos ei riitä, lyhyt lataus aggregaatilla auttaa. Pian paneelit onneksi tuottavat valaistukseen, jääkaappiin, kännyköihin ja läppäreihin tarvittavan virran.

Muuten mennään kamiinan, kolmen varaavan tulisijan ja puuhellan varassa. Huussi on siisti ja hajuton. Sauna ja pesutupa ovat osa mökkiä ja pysyvät lämpimänä ympäri vuorokauden. Lämmin vesi tehdään padalla, jossa suuri määrä lämpiää nopeasti.

Pyykit pestään itsepalvelupesulassa kerran viikossa. Samalla tehdään kaupunkikierros.

Ruoan laitto on ollut jatkuvasti haudutuslämmössä olevan leivinuunin ansiosta superhelppoa. Liha- ja kasvispatoja ja keittoja syntyy. Ruoan syömme enimmäkseen ekologisista puun lehdistä puristetuista kertakäyttöastioista, jotka ovat tukevia ja jotka voi polttaa. Eivät ole halvin vaihtoehto, mutta eivät taloutta romautakaan.

Eniten on rasittanut polttopuiden kantaminen, joskin onneksi talvi on ollut leuto. Toisaalta tulen ikuisesti kaipaamaan sitä tunnetta, kun tuli räiskyy pesässä ja lämpö alkaa levitä. Paljon puhutaan liekkien katselemisesta, mutta minulle tärkeintä on ääni. Se, kun ei kuulu muuta kuin kuusipuun rätinä ja tulen kohahtelu.

Niin ikään on ihanaa käpertyä aina lämpimän varaavan leivinuunin kylkeen.

Toinen rasittava asia on huussissa juokseminen, mutta siihen on auttanut sopivien varusteiden hankkiminen, sellaisten, jotka on helppoa pukea ja riisua.

Kaikkein merkittävintä on ollut kuitenkin se, että minulta on kadonnut ahdistus. Osaksi se ehkä johtuu palon aiheuttamasta suhteellisuudentajun lisääntymisestä, johon liittyy kiitollisuus siitä, ettei kukaan kuollut. Merkittävämpää lienee kuitenkin tämä konkreettinen elämä. Onhan tässä vaivansa ja ärsyttävyytensä, enkä tiedä, tahtoisinko elää näin loppuelämää, mutta kun arki on jatkuvaa käytännöllistä puuhailua, eivät murheet ehdi tulla mieleen ja samalla väsyn jotenkin terveellä tavalla.

Tämän kokemuksen perusteella väitänkin, että joutilas elämä, jossa ei ole riittävästi perustarpeisiin liittyvää tekemistä, aiheuttaa henkisiä ongelmia. Tokihan nykymaailma tarjoaa monenlaista virikettä ajankuluksi, mutta koska ne eivät ole pakollisia, eivät ne myöskään sido henkisesti samalla tavalla kuin vaikka uunin tai pesuveden lämmittäminen.