Lue keskustelun säännöt.
Haluaisin, että äiti kunnioittaisi rajojani ja osoittaisi siten että olen rakas.
Satuttaa
08.01.2020 |
Äitini väittää, että rakastaa minua. Mietin, luuleeko hän vain rakastavansa, mutta ei osaa oman lapsuutensa takia.
Meidän lapsuus äidin kanssa oli täynnä rahahuolia, ei päihteidenkäyttöä, mutta pätkätöitä ja muuta. Tämän takia muutimme usein. Niin usein, että vaihdoin kouluakin usein.
Muuttamisesta jäi mulle trauma joka ilmenee niin, että aika ajoin näen painajaista että joudun pois kodistani jossa aikuisena olen asunut kauan. Aina, kun itse pohdin muuttamista, näen painajaista. Usein painajaisissa on myös äitini, ikään kuin asuisimme edelleen saman katon alla.
Lapsuudessani ja nuoruudessani tapahtui pahempiakin asioita kuin muuttaminen. En avaudu tässä tarkemmin, mutta mm. seksuaalinen hyväksikäyttö. Äiti tietää näistä.
Viime vuosina elämässäni on tapahtunut paljon rajuja muutoksia, ja niiden seuraus on post-traumaattinen oireyhtymä. En halua avata näitä täällä, mutta sanotaanko, että kaikki muut paitsi äitini, ymmärtävät että olen kokenut liian paljon lyhyessä ajassa ja että tarvitsen toipumisrauhaa.
Joudun tukeutumaan äitiini muun muassa kun vointini on huonompi. Äitini auttaa mielellään. Hän kokee välillä syyllisyyttä lapsuuteni takia.
Äiti hoitaa välillä lastani ja haluan tietenkin, että lapsella on hyvä suhde isoäitiin.
Ongelma on se, että äitini ylittää rajani jatkuvasti vaikka olen sanonut siitä monta kertaa ja suhtautuu siihen välinpitämättömästi.
Hoidan lastani kotona kunnes palaan töihin, mutta pelkään, etten ole henkisesti työkunnossa. Minua loukkaa, että äiti priorisoi omat tarpeensa sen edelle, että toipuisin.
Äitini ei tyydy keskustelemaan kanssani niitä näitä ja positiivisesti lapsen asioista, vaan puuttuu jatkuvasti asioihin jotka eivät hänelle kuulu.
Hän valittaa, että meidän kotona on liikaa tavaraa ja tekee ehdotuksia sisustukseen. Hän ei esitä niitä ehdotuksina vaan esim. Toteaa, että sun täytyy hankkiutua eroon tuosta hyllystä tms.
Viimeksi, kun informoin häntä lapsen uhmaiän etenemisestä, hän alkoi puhua ulkoilun tärkeydestä ja siitä, että meillä on liian pieni asunto. Asun lapsen kanssa kaksiossa. Tämä on ihan sopiva. Kun lapsi tuli mummilasta kotiin, hän sanoi ettei tämä ole koti koska neliöt ei riitä. Lapsi on kohta 3v. Huolestuin, koska en halua, että lapselle puhutaan noin.
Noiden puheiden jälkeen näin painajaista, että jouduimme muuttamaan ja uusi koti olikin kauhea emmekä päässeet enää takaisin. Näin myös unta, että olin lapseni kanssa keittiössä syömässä, kun iso kaivinkone tuli ja rikkoi kotimme, nosti koko keittiön pois ja kaappasi meidät.
Sanoin äidilleni, että koska mulla on traumoja, näen herkästi painajaisia ja toivoisin, että hän ei puhuisi meille meidän kodista ja muuttamisesta. Hän vastasi näin:
" Kauheeta. Enhän sitten voi puhua mitään. Noista neliöistä on kauan. Enhän voi tietää, mikä sua ahdistaa. Asiasta toiseen..."
JATKAN KOMMENTISSA KOSKA TEKSTI ON LIIAN PITKÄ.
Kommentit (33)
Ap, olen varma että toivut, koska sinulla on erinomainen kyky ajatella.
Kuulostaa siltä, ettei äitisi mahda mitään persoonallisuudelleen. Hänelle on turha tehdä mitään listoja vältettävistä aiheista, sillä se olisi sama kuin sanoisi, että hän ei saa olla kuka hän on! Kyse ei ole vältettävien asioiden muistamisesta... kyse on mentaliteetista. Hänen pitäisi omaksua sellainen ajatus, että hän KUNNIOITTAISI sinua erillisenä ihmisenä; tämä tuskin onnistuu häneltä tuosta vain, hänellä kun tuntuu olevan jäykkä ja kimurantti tilanne jo pelkästään itsensä kanssa. Siitä voi olla vaikea irtaantua.
Äitisi ei ilmeisesti ymmärrä, ei osaa hahmottaa tilannetta kokonaisuudessaan voidakseen nähdä oman roolinsa siinä. Ja juuri tämän takia sinäkin mitä todennäköisemmin nyt kärsit. Veikkaan, että olet pienestä pitäen saanut kokea hänen "emotionaalisen raiskauksensa". Nyt hän tahtomattaan tekee sitä taas: "järki" (tunteiden tukahduttaminen ja valheellinen järkeily) menee sinun hyvinvointisi edelle.
Mitä todennäköisemmin hänelle kävi ihan samoin... siksi ei mene nyt kaaliin.
Vaikka hän pystyisi muuttumaan, minun neuvoni on, että et ole äitisi kanssa missään tekemisissä, kunnes olosi on ollut hyvä vähintään vuoden verran. Luulen, että hänestä on sinulle nyt paljon enemmän haittaa, kuin hyötyä. Jos hän jossain arkisessa asiassa auttaakin mutta repii sinua henkisesti kaksi verroin, seuraus on pahempi. Mieti tarkkaan, millaista apua otat vastaan.
Sinun äidiksi tulosi on todennäköisesti herkistänyt sinut traumoille, jotka oma äitisi sinulle aiheutti, joten nyt hänen vaikutuksensa sinulle on suorastaan myrkkyä. Asiaa ei tarvitse enempää perustella, jos näin on käytännössä. Sinun täytyy nyt ajatella omaa ja lapsesi hyvinvointia, eikä antaa äitisi traumojen roikkua omissasi. Selvittäkää suhteenne myöhemmin, jos niin haluatte, mutta ei nyt kun olet vastuussa pienestä lapsesta ja itsestäsi! Jos tilanne on herkistynyt, se pitää rauhoittaa, ja on vaikea nähdä että se onnistuisi äidillesi järkeä puhumalla. Oletjan jo kokeillut. Anna hänen miettiä asioita ihan omassa rauhassaan. Etäisyyden ei tarvitsisi olla vihamielinen.
Toivottavasti et syö mitään psyykenlääkkeitä. Miillä käsittääkseni kiristetään, jos haluat päästä kunnan psykiatrille: ei turrutusta, ei terapiaa. Mikä on hullunkurista... Jos sinulla on rahaa, et joudu tämmöiseen kiristykseen. Lääkkeiden haittapuoli on se, että ne aiheuttavat pitkässä käytössä pysyviä aivomuutoksia; ne eivät koskaan paranna, päinvastoin jopa estävät sitä. Usein niistä seuraa myös muita neurologisia ongelmia, joihin joudutaan ottamaan btoisia lääkkeitä, ja kierre on valmis. Pysy kaukana "lääkkeistä"!!
Sinä vain käsittelet nyt lapsuutesi traumoja, mutta äidiltäsi tuskin saan nyt sitä, mitä hän ei ennenkään pystynyt sinulle tarjoamaan. Ehkä sinä pystyt joskus tarjoamaan hänelle, intuitiivisesti. Mutta aikaisintaan vuosien päästä.
PYSY EROSSA ÄIDISTÄSI, JA PSYYKENLÄÄKKEISTÄ.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä anna mainitsemiesi ongelmien hämätä siitä, mikä on todennäköisesti kaikkien traumojesi alku: äitisi.
Ei sinun tarvitse olla hänelle vihainen, hän varmasti rakastaa sinua. Mutta ei hän nyt kuulosta sopivan elämäntilanteeseesi ollenkaan. Kun yrität saada häntä uskomaan, on kuin yrittäisit saada trauman alkua ja juurta ymmärtämään, kuinka trauma vieläkin manifestoituu... hän tekisi sen uudestaan! Ei ilkeyttään, vaan omaa tunnevammaisuuttaan.
Vierailija kirjoitti:
Ap, olen varma että toivut, koska sinulla on erinomainen kyky ajatella.
Kuulostaa siltä, ettei äitisi mahda mitään persoonallisuudelleen. Hänelle on turha tehdä mitään listoja vältettävistä aiheista, sillä se olisi sama kuin sanoisi, että hän ei saa olla kuka hän on! Kyse ei ole vältettävien asioiden muistamisesta... kyse on mentaliteetista. Hänen pitäisi omaksua sellainen ajatus, että hän KUNNIOITTAISI sinua erillisenä ihmisenä; tämä tuskin onnistuu häneltä tuosta vain, hänellä kun tuntuu olevan jäykkä ja kimurantti tilanne jo pelkästään itsensä kanssa. Siitä voi olla vaikea irtaantua.
Äitisi ei ilmeisesti ymmärrä, ei osaa hahmottaa tilannetta kokonaisuudessaan voidakseen nähdä oman roolinsa siinä. Ja juuri tämän takia sinäkin mitä todennäköisemmin nyt kärsit. Veikkaan, että olet pienestä pitäen saanut kokea hänen "emotionaalisen raiskauksensa". Nyt hän tahtomattaan tekee sitä taas: "järki" (tunteiden tukahduttaminen ja valheellinen järkeily) menee sinun hyvinvointisi edelle.
Mitä todennäköisemmin hänelle kävi ihan samoin... siksi ei mene nyt kaaliin.
Vaikka hän pystyisi muuttumaan, minun neuvoni on, että et ole äitisi kanssa missään tekemisissä, kunnes olosi on ollut hyvä vähintään vuoden verran. Luulen, että hänestä on sinulle nyt paljon enemmän haittaa, kuin hyötyä. Jos hän jossain arkisessa asiassa auttaakin mutta repii sinua henkisesti kaksi verroin, seuraus on pahempi. Mieti tarkkaan, millaista apua otat vastaan.
Sinun äidiksi tulosi on todennäköisesti herkistänyt sinut traumoille, jotka oma äitisi sinulle aiheutti, joten nyt hänen vaikutuksensa sinulle on suorastaan myrkkyä. Asiaa ei tarvitse enempää perustella, jos näin on käytännössä. Sinun täytyy nyt ajatella omaa ja lapsesi hyvinvointia, eikä antaa äitisi traumojen roikkua omissasi. Selvittäkää suhteenne myöhemmin, jos niin haluatte, mutta ei nyt kun olet vastuussa pienestä lapsesta ja itsestäsi! Jos tilanne on herkistynyt, se pitää rauhoittaa, ja on vaikea nähdä että se onnistuisi äidillesi järkeä puhumalla. Oletjan jo kokeillut. Anna hänen miettiä asioita ihan omassa rauhassaan. Etäisyyden ei tarvitsisi olla vihamielinen.
Toivottavasti et syö mitään psyykenlääkkeitä. Miillä käsittääkseni kiristetään, jos haluat päästä kunnan psykiatrille: ei turrutusta, ei terapiaa. Mikä on hullunkurista... Jos sinulla on rahaa, et joudu tämmöiseen kiristykseen. Lääkkeiden haittapuoli on se, että ne aiheuttavat pitkässä käytössä pysyviä aivomuutoksia; ne eivät koskaan paranna, päinvastoin jopa estävät sitä. Usein niistä seuraa myös muita neurologisia ongelmia, joihin joudutaan ottamaan btoisia lääkkeitä, ja kierre on valmis. Pysy kaukana "lääkkeistä"!!
Sinä vain käsittelet nyt lapsuutesi traumoja, mutta äidiltäsi tuskin saan nyt sitä, mitä hän ei ennenkään pystynyt sinulle tarjoamaan. Ehkä sinä pystyt joskus tarjoamaan hänelle, intuitiivisesti. Mutta aikaisintaan vuosien päästä.
PYSY EROSSA ÄIDISTÄSI, JA PSYYKENLÄÄKKEISTÄ.
Kiitos asiallisesta vastauksestasi. Olen pelännyt noita asioita joista puhut, mutta en ole halunnut niitä myöntää. Viimeksi olin yli vuoden äidistä erossa, ja linkitin hänelle artikkelin empatiasta yms. Empatian ja sympatian erosta, kiintymyssuhteesta yms. Hän ei ole näyttänyt oppineen mitään.
Minut nähdään suvussa niin, että olen kohtuuton äitiäni kohtaan kun vedän rajat. Olin aiemmin lastensuojeluun yhteydessä ja kerroin heille tästä ja saimme tukiperheen.
Heidän mielestään on hyvä, että pidän etäisyyttä. En ole raaskinut äidille siitä kertoa. Lapseni on kiintynyt mummiinsa, ja tuntuu todella, todella pahalta joutua pitämään etäisyyttä.
En voi kuitenkaan sallia sellaista, että pieni lapsi sanoo että: Ei tää voi olla koti, neliöt ei riitä! yms. Mumminsa juttuja.
Minä huolehdin kanssa aikuisten asioita pienenä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Älä anna mainitsemiesi ongelmien hämätä siitä, mikä on todennäköisesti kaikkien traumojesi alku: äitisi.
Ei sinun tarvitse olla hänelle vihainen, hän varmasti rakastaa sinua. Mutta ei hän nyt kuulosta sopivan elämäntilanteeseesi ollenkaan. Kun yrität saada häntä uskomaan, on kuin yrittäisit saada trauman alkua ja juurta ymmärtämään, kuinka trauma vieläkin manifestoituu... hän tekisi sen uudestaan! Ei ilkeyttään, vaan omaa tunnevammaisuuttaan.
Kiitos asiallisesta vastauksestasi. Oivalsin ja surin tuota asiaa kun pidin vuoden etäisyyttä, mutta sitten hellyin ja kyseenalaistin jälkeenpäin oivallukseni. Annoin uupuneena äidin taas tulla elämääni. On tosi surullista ja raskasta sanoa noin rikkinäiselle ihmiselle, ettei hän saa tavata minua ja lapsenlastaan. Hänkään ei voi traumoilleen mitään. Ohjasin hänet kerran puhumaan diakonissalle, varasin ajankin. Että hän voisi puhua muille kuin minulle murheistaan ja vaikka siitä, kuinka kamala minä olen tms. En tiedä, kävikö. Ei ole puhunut siitä mitään.
Vierailija kirjoitti:
Voimia niin paljon sinulle ❤
Kiitos. ❤️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsesi ei kärsi tuossa tilanteessa etäisyydestä isoäitiinsä. Päinvastoin lapsi ehkä kärsii, jos jatkat. Jatkamalla ehkä toteutat äitisi ideologiaa: "sillä mitä sinä tunnet, ei ole väliä." Järkeilisit, että isoäiti lapsen elämässä on tärkeämpää, kuin sinun kärsimyksesi isoäidin käytöksen seurauksena.
Onko äitisi korvaamaton? Onko hän edes siedettävä? Ehkä hän on sinulle niin rakas, että vaikka kärsit tuossa oudossa suhteessanne, pidät mukana. Käytät hyväksesi kuuntelijana, mutta olisiko parempi puhua vaikka seinälle, jos puhe ei tehoa ja hinta kuuntelusta on kova. Kun lapsikin on mukana kuviossa, joudut miettimään asiaa myös hänen kannalta, sitä kuinka suhteesi äitiisi vaikuttaa lapseen sinun kautta.
"Myytkö" hyvinvointiasi äidin pieniä palveluksia vastaan, koska koet vointisi tavallista heikommaksi ja ajattelet olevasi niin avuton, ettei itsekunnioitus ole etusijalla? Vai hääräätkö äitisi kanssa tottumuksesta? Olisiko mahdollista ottaa hänen apunsa vastaan ilman, että yrität samalla kouluttaa häntä??
Mitä jos kokeilisit hyödyntää häntä omilla ehdoillasi, hyväksikäytät (lapsena sinulla on siihen ikuinen oikeus) omilla ehdoillasi. Anna hänen sanoa ajatuksensa ääneen, jos on aivan pakko - ja mennä toisesta korvasta läpi. Muuten teitä on kaksi, jotka yrittää määrätä, mitä toinen saisi ajatella, puhua ja tehdä? Olisit tässäkin suhteessa samanlainen, kuin äitisi. Vai onko niin että hän vain puhuu, mutta sinä vaadit MYÖS tekoja, eli olet asteen verran äitiäsi pahempi?
Satuttaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä anna mainitsemiesi ongelmien hämätä siitä, mikä on todennäköisesti kaikkien traumojesi alku: äitisi.
Ei sinun tarvitse olla hänelle vihainen, hän varmasti rakastaa sinua. Mutta ei hän nyt kuulosta sopivan elämäntilanteeseesi ollenkaan. Kun yrität saada häntä uskomaan, on kuin yrittäisit saada trauman alkua ja juurta ymmärtämään, kuinka trauma vieläkin manifestoituu... hän tekisi sen uudestaan! Ei ilkeyttään, vaan omaa tunnevammaisuuttaan.
Kiitos asiallisesta vastauksestasi. Oivalsin ja surin tuota asiaa kun pidin vuoden etäisyyttä, mutta sitten hellyin ja kyseenalaistin jälkeenpäin oivallukseni. Annoin uupuneena äidin taas tulla elämääni. On tosi surullista ja raskasta sanoa noin rikkinäiselle ihmiselle, ettei hän saa tavata minua ja lapsenlastaan. Hänkään ei voi traumoilleen mitään. Ohjasin hänet kerran puhumaan diakonissalle, varasin ajankin. Että hän voisi puhua muille kuin minulle murheistaan ja vaikka siitä, kuinka kamala minä olen tms. En tiedä, kävikö. Ei ole puhunut siitä mitään.
Ymmärrän... olet kiltti ihminen. Mutta sellaisia on helppo hyväksikäyttää. Jopa läheisen toimesta - ja useimmiten juuri läheisen. Ei pahalla, mutta niin kuitenkin käy, koska joillekin persoonallisuuksille ihmissuhteet ovat valtapeliä tai jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä idea sinulta, kun ohjasit äitisi juttelemaan murheistaan. Vähän epäilen että hän olisi niin aikuinen, että sitä kuitenkaan tekisi. Häpeää todennäköisesti. Kuulostaa nimittäin sellaiselta ihmiseltä, joka ylläpitää kulissia ja hymyilee nätisti, mutta on aika tuittupääkin.
Satuttaa kirjoitti:
JATKUU:
Vastasin, että neliöpuheet olivat pari päivää sitten. On tyypillistä, että äitini puhuu jotain ja unohtaa sitten heti ja kieltää sanoneensa tai puolustelee, vähättelee sanomisiaan.
Hänen käsityksensä empatiasta on kauhistelu, ja joskus huomion kääntäminen itseensä: Voi, voi, kauheaa, minä olen niin huolissani. "
Hän on toisaalta syyllisyydentunteen riivaama, mutta ei nää yhteyttä minun ongelmieni ja oman käytöksensä välillä. Hän kokee, ettei voi asioille mitään ja hänelle ei saa sanoa mitään. Kuulemma nalkutan aivan jatkuvasti. Vältän sanomasta hänelle mitään, mutta hän luo jatkuvasti tilanteen, että on vaan pakko sanoa.
Omaan syyllisyydentunteeseensakin hän suhtautuu voivotellen, sen sijaan, että myöntyisi pyyntöihini niiden asioiden osalta, jotka voisivat vähentää seurauksia jotka johtuvat hänen itsensäkin myöntämistä virheistä.
Vaikka sanon kuinka suoraan, ei mikään tunnu menevän perille. Olen puhunut tästä ammattilaisten kanssa, ja ratkaisu on surullinen: Pitää etäisyyttä. Se on käytännössä kuitenkin vaikeaa ja ei korjaa henkisiä haavoja.
Hän sanoo aina, että " Enhän sitten voi puhua mitään.", eli täysin liioitellen.
Tässä lista asioista joita olen pyytänyt ettemme puhuisi:
Sisarukseni perheen asiat. Vertailu lasten välillä.
Hänen oman siskonsa yksityisasiat.
Seksuaalinen ahdistelu. Väkivalta tms. Oli se sitten lehdestä luettu tai kaverilta kuultu.
Omat talousmurheet.
Minun kotini sisustus ellen itse kysy jotain.
Minun kotini koko, yleensä päätökset jotka aikuisena haluan tehdä itse, kuten muuttaminen, opiskelu, työpaikanvaihto tms.
Jos olen ostanut jotain kivaa, en haluaisi, että hän heti kysyisi, oliko se kallis tms.
Minun parisuhteeni. En kaipaa yhtäkkisiä analyyseja siitä.
Vaikka ottaisin miten kauniisti esiin asian, mikä kulloinkin vaivaa, hänen reaktionsa on, ikään kuin olisin syyttänyt tai moittinut vaikka yritän vain kertoa ja pyytää, että ei ottaisi jotain puheeksi koska se triggeröi minua.
" Enhän voi tietää, mikä sua ahdistaa. "
Yritin kertoa, että niin, siksi juuri tässä kerron. Hän ei vastannut enää mitään.
Loukkaa myös suuresti puheenaiheen vaihtaminen.
Kerroin hänelle suoraan, että voi kun hän kerran vastaisi:
" Selvä, en enää puhu siitä. Ikävää, että oot noin rikki. Tärkeintä on, että toivut. "
Hän ei vastannut yhtään mitään.
Olen tosi surullinen ja itken, koska hän ei kykene ottamaan palautetta vastaan millään keinolla. Ei hyvällä, eikä pahalla ( jouduin aiemmin pitämään etäisyyttä mikä loukkasi häntä ). Olen tosi surullinen, koska tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hän laittaa oman tarpeensa puhua mitä tahansa minun toipumiseni edelle.
Olen yrittänyt päästä terapiaan, ja hän tietää senkin, että jonotan.
Mistä voi olla kyse ja onko ainoa ratkaisu pitää etäisyyttä? En halua, että lapseni kärsii.
Onko äidilläni jokin persoonallisuushäiriö? Nauttiiko hän siitä, että olen rikki ja hän voi autella ja tuntea itsensä tärkeäksi? Onko hän vain niin jossain lapsuuden traumansa syöverissä jossa " moite " laukaisee aina saman reaktion?
Tunnen itseni aina täysin arvottomaksi ja väsyn, kun tällaista on. Muut kuten lapsen toinen mummi, tyytyvät juttelemaan iloisia asioita ja vaikka säästä, eikä kukaan käyttäydy vastaavalla tavalla.
Pelkään, etten toivu koskaan.
En voi kertoa oikein enempää yksityiskohtia.
Ehkä olette hyvin erilaisia ihmisiä. Jotkut nimittäin eivät "osaa" puhua muusta kuin toisista ihmisistä, yleensä läheisistä (listallasi sinun elämänsuunnitelmasi, sisaruksesi perheen asiat ja äidin oman siskon asiat), ja jos niistä ei voi puhua, sellaisista ihmisistä saattaa hyvin tuntua, että mistään ei voi puhua.
Ehkä äitisi ei tahallaan halua ahdistaa sinua, vaan hän vain näkee ja kokee asiat niin eri tavalla eikä pysty muuttumaan? Harmillinen asia.
Hyvä että lähipiirissäsi on muita ihmisiä, joiden kanssa voit jutella iloisia asioita.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Välillä olen miettinyt, että vertaako äiti minua omaan äitiinsä, joka ei olisi äidiksi edes halunnut ja sai 5 lasta. Mummini oli kuulemma tarkka että on siivottu kuten hän haluaa ym. Hän kuulemma huusi.
Kerran äiti kysyi multa, miten päin maton täytyy olla. Se oli outoa, koska en ole ikinä ollut sellaisesta tarkka.
Itse olen huutanut ylistressaantuneena, ja äitini sanoo, ettei kestä huutamista yhtään. Olen niin turhautunut välillä.
Mitään normaaleja negatiivisia reaktioita ei saa olla. Hän väittää olevansa herkkä, mutta hyökkää kärkkäästi aina vastaan. Siinä on ristiriita. Luulisi, että olisi helpointa puhua vain small talkia, säästä vaikka ja leikkiä lapsenlapsen kanssa.
Itse olen meidän perheen sovittelija, tai olin, kunnes kyllästyin setvimään toisten välejä. Mutta rajani on ylitetty, ja olen alkanut tiuskimaan.
Olen toivonut, että äiti puhuisi ystäviensä kanssa murheistaan, eikä minun kanssa tai minusta siskoni kanssa tai siskostani minulle.
Ennen kuin olin vuoden erossa äidistä, oli paljastunut että hän haukkuu siskolleni minua ja minua siskolleni. Silloin meni luottamus ja se järkytti kovasti. Äiti ei ole oikein osannut pyytää anteeksi.
Hän kokee sen niin, ettei saa puhua kenellekään, mikä on epäreilua, koska puhunhan minäkin ystävilleni yms. Se on outoa, koska jopa nimesin hänen ystäviään ja ehdotin heille puhumista.
Uskoin pitkään, että isä on se hankala ihminen ja että äiti on naiivi ja ylikiltti. Nyt olen kyseenalaistanut sen.
Äitini riiteli lapsellisesti väittelemällä siskoni kanssa koko lapsuuteni, ja sama hyökkäävä tyyli jatkuu edelleen.
Miten on mahdollista, että en ole silti tajunnut ettei äiti ole kiltti ja hiljainen yms? Hän kuvaa itseään niin, ja se on sitten kai riittänyt mun lapsenaivoilleni? Mutta miten olen pitkälle aikuisuuteen säilyttänyt illuusion?
Luulin, että äiti on absoluuttisen rehellinen kunnes vasta pari vuotta sitten jäi kiinni valheesta. Tuntui, kuin olisin menettänyt äitini.
Niin on kai sitten käynyt.
Mitä ihmettä nyt teen?
Äitisi ei saisi syyllistää sinua omasta pahoinvoinnistaan, tai edes antaa syyllistyä.
Jos on huolissaan, niin se on hänen oikeutensa! Miksi kokisit siitä sääliä? Sysääkö äiti vaivihkaa vastuunsa sinulle, niin että koet hänen murheensa sinun syyksesi? Vai ajatteletko, ettei äidilläsi ole mitään osuutta murheiden olemassaoloon, jotka sinä hänelle vain aiheutat? Oli "syyllinen" ketä tahansa, tai ei kukaan, äitisi on aikuinen ihminen jonka täytyy kantaa vastuu edes omista tunteistaan.
Vanhemman ei pitäisi kaataa murheitaan lapsensa niskaan, niin kuin äitisi ehkä tavallaan teki, olkoot aihe mikä tahansa. Tai sitten sun on hyvä miettiä teidän erillisyyttä, jos koet hänen murheistaan syyllisyyttä. Sääli on huono lähtökohta suhteelle... pitää voida olla vähän itsekäs, jotta pystyy sitten suhteessakin antamaan enemmän. Jotta se on terveemmällä pohjalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Satuttaa kirjoitti:
Välillä olen miettinyt, että vertaako äiti minua omaan äitiinsä, joka ei olisi äidiksi edes halunnut ja sai 5 lasta. Mummini oli kuulemma tarkka että on siivottu kuten hän haluaa ym. Hän kuulemma huusi.
Joo mun suvussa on kans ollu pari TYRANNIA... He tavalla tai toisella elävät yhä.
Mää en ny ymmärrä tästä ketjusta yhtään mitään.
En ole ikinä kuullut jostain listoista. Että pitää listaa puheenaiheista joista ei saa puhua, olisi todella hankalaa.
Sun äiti vaikuttaa aika samanlaiselta kuin omani, ja aika moni muukin tietämäni äiti. Varsinkin vähän vanhemmissa, sodan ajan boomer-sukupolvissa tuollainen oli valtavan tavallista. Ei se mikään persoonallilsuushäiriö ole tai mitään järin vakavaa. Vain sellaista tietynlaista kovuutta, jossa ei ymmärretä että kaikki muut ei ole yhtä kovia ja kestäviä kuin he.
Itseäni ei erityisemmin haittaa, että oma äitini on tuollainen, totean vaan että sellainen on ja laitan turhat höpinät toisesta korvasta sisään toisesta ulos. Eikä mua haittaisi vaikka lapsi sanoisi mummun juttuna "ei tää voi olla koti, neliöt ei riitä", sanoisin vaan että höpsis, se on mummun juttuja kun on tottunut erilaiseen asumiseen mutta kyllä tämä on meidän koti, enkä miettisi sitä enempää.
Mutta sinulla tietysti vähän eri asia kun on traumataustaa. En usko että äitisi tuosta tulee muuttumaan mihinkään. Joten jos sinä et pysty sopeutumaan siihen että äitisi nyt on tuollainen eikä se vaatimalla, pyytämällä eikä rukoilemallakaan muuksi muutu, ja äitisi sanomiset ja käytös ottaa sinua liian koville, voit joutua oman jaksamisesi takia ottamaan äitiisi etäisyyttä. Äitisi todennäköisesti kyllä rakastaa sinua, mutta ei osaa rakastaa sellaisella tavalla kuin sinä haluaisit / tarvitsisit nyt.
Satuttaa kirjoitti:
Kerran äiti kysyi multa, miten päin maton täytyy olla. Se oli outoa, koska en ole ikinä ollut sellaisesta tarkka.
Itse olen huutanut ylistressaantuneena, ja äitini sanoo, ettei kestä huutamista yhtään. Olen niin turhautunut välillä.
Mitään normaaleja negatiivisia reaktioita ei saa olla. Hän väittää olevansa herkkä, mutta hyökkää kärkkäästi aina vastaan. Siinä on ristiriita. Luulisi, että olisi helpointa puhua vain small talkia, säästä vaikka ja leikkiä lapsenlapsen kanssa.
Kuulostaa niin tyypilliseltä.
Tässä on ote Jari Sinkkosen kirjasta "Kiintymyssuhteet elämänkaaressa":
”Välttelevästi kiintynyt lapsi on todennut, että hoivaaja edellyttää häneltä kykyä selviytyä voimakkaista tunnekuohuista itsenäisesti, ja että tämä sietää heikosti kielteisiä tunteita. Lapsi oppii, että kiukuttelu, raivoaminen, ja joskus muutkin intensiiviset tunteet kuten lohdutuksen tarve, ovat omiaan viemään hoivaajan pois hänen luotaan, ja hän jää yksin. Siksi hän oppii tukahduttamaan voimakkaita tunneilmaisuja ja seuraa valppaasti aikuisen reaktioita jotta voisi vastata niihin tämän toivomalla tavalla.
Lopputuloksena on ”reipas” lapsi, joka ei kuormita vanhempiaan tunnemyrskyillä. Hänen mottonaan on ”mitä minun pitäisi tehdä, että olisit minuun tyytyväinen?” Tässä periaatteessa on hyvätkin puolensa, johtaahan se altruismiin ja muiden ihmisten hyvinvoinnista huolehtimiseen. Lapsi saa hyvää palautetta vanhemmiltaan ja opettajilta. On kuitenkin olemassa riski, että kukaan ei eläydy lapsen tunteisiin ja ajatuksiin. Lapsen Lapsen toiminta sävyttyy rationaalisesti, ja kosketus omiin, varsinkin kielteisiin tunteisiin, saattaa kadota.”
Vierailija kirjoitti:
Sun äiti vaikuttaa aika samanlaiselta kuin omani, ja aika moni muukin tietämäni äiti. Varsinkin vähän vanhemmissa, sodan ajan boomer-sukupolvissa tuollainen oli valtavan tavallista. Ei se mikään persoonallilsuushäiriö ole tai mitään järin vakavaa. Vain sellaista tietynlaista kovuutta, jossa ei ymmärretä että kaikki muut ei ole yhtä kovia ja kestäviä kuin he.
Itseäni ei erityisemmin haittaa, että oma äitini on tuollainen, totean vaan että sellainen on ja laitan turhat höpinät toisesta korvasta sisään toisesta ulos. Eikä mua haittaisi vaikka lapsi sanoisi mummun juttuna "ei tää voi olla koti, neliöt ei riitä", sanoisin vaan että höpsis, se on mummun juttuja kun on tottunut erilaiseen asumiseen mutta kyllä tämä on meidän koti, enkä miettisi sitä enempää.
Mutta sinulla tietysti vähän eri asia kun on traumataustaa. En usko että äitisi tuosta tulee muuttumaan mihinkään. Joten jos sinä et pysty sopeutumaan siihen että äitisi nyt on tuollainen eikä se vaatimalla, pyytämällä eikä rukoilemallakaan muuksi muutu, ja äitisi sanomiset ja käytös ottaa sinua liian koville, voit joutua oman jaksamisesi takia ottamaan äitiisi etäisyyttä. Äitisi todennäköisesti kyllä rakastaa sinua, mutta ei osaa rakastaa sellaisella tavalla kuin sinä haluaisit / tarvitsisit nyt.
Minunkin äidissäni on samoja piirteitä. Olen ajatellut että suvun henkiset vammat eivät tule diagnosoiduiksi, mikäli ne eivät aiheuta henkilölle ITSELLEEN sellaista murhetta, jonka hän tiedostaa patologiseksi JA jonka suhteen hän haluaa ihmisenä kehittyä. Pitäisi myös kehdata, mutta eivät nämä luonteet. He ovat niitä, joiden kautta patologia siirtyy sukupolvelta toiselle ja esille tulevat vain jäävuoren huiput. Lievä psykopatologia on normaalia, koska nykylääketieteessä on mustavalkoinen jako sairas-terve.
Lapsella pitää olla hyvät oltavat, jotta tuo äidin pateettisuus ei ala ottamaan hermoon.
Vierailija kirjoitti:
Mää en ny ymmärrä tästä ketjusta yhtään mitään.
En ole ikinä kuullut jostain listoista. Että pitää listaa puheenaiheista joista ei saa puhua, olisi todella hankalaa.
Niin, tässähän ei ongelma sinänsä ole että äiti olisi erityisen paha ihminen, vaikuttaa ihan perus välillä motkottavalta ja suorapuheiselta äidiltä joka osaa enemmän näyttää rakkauttaan käytännön auttamisillla ja neuvoilla (niillä ärsyttävilläkin) kuin puheillla tai halauuksilla.
Vaan se että ap:lla on post-traumaattinen oireyhtymä minkä takia hän ei selvästikään kestä sitä mitä moni muu. Äiti ei valitettavasti selvästikään ymmärrä sitä kovinkaan syvästi eikä osaa ottaa huomioon sen erityisvaatimuksia. Hienointahan olisi jos ap toipuisi ja oppisi olemaan välittämättä jostain äidin puheista jotka on lopulta ihan pikkujuttuja eikä niillä ole mitään väliä. Mutta jos ap ei nyt pysty niitä oikein kestämään ja jaksamaan ilman trauman aktivoitumista, mitä siinä oikein muuta voi kuin välttää äitiä?
JATKUU:
Vastasin, että neliöpuheet olivat pari päivää sitten. On tyypillistä, että äitini puhuu jotain ja unohtaa sitten heti ja kieltää sanoneensa tai puolustelee, vähättelee sanomisiaan.
Hänen käsityksensä empatiasta on kauhistelu, ja joskus huomion kääntäminen itseensä: Voi, voi, kauheaa, minä olen niin huolissani. "
Hän on toisaalta syyllisyydentunteen riivaama, mutta ei nää yhteyttä minun ongelmieni ja oman käytöksensä välillä. Hän kokee, ettei voi asioille mitään ja hänelle ei saa sanoa mitään. Kuulemma nalkutan aivan jatkuvasti. Vältän sanomasta hänelle mitään, mutta hän luo jatkuvasti tilanteen, että on vaan pakko sanoa.
Omaan syyllisyydentunteeseensakin hän suhtautuu voivotellen, sen sijaan, että myöntyisi pyyntöihini niiden asioiden osalta, jotka voisivat vähentää seurauksia jotka johtuvat hänen itsensäkin myöntämistä virheistä.
Vaikka sanon kuinka suoraan, ei mikään tunnu menevän perille. Olen puhunut tästä ammattilaisten kanssa, ja ratkaisu on surullinen: Pitää etäisyyttä. Se on käytännössä kuitenkin vaikeaa ja ei korjaa henkisiä haavoja.
Hän sanoo aina, että " Enhän sitten voi puhua mitään.", eli täysin liioitellen.
Tässä lista asioista joita olen pyytänyt ettemme puhuisi:
Sisarukseni perheen asiat. Vertailu lasten välillä.
Hänen oman siskonsa yksityisasiat.
Seksuaalinen ahdistelu. Väkivalta tms. Oli se sitten lehdestä luettu tai kaverilta kuultu.
Omat talousmurheet.
Minun kotini sisustus ellen itse kysy jotain.
Minun kotini koko, yleensä päätökset jotka aikuisena haluan tehdä itse, kuten muuttaminen, opiskelu, työpaikanvaihto tms.
Jos olen ostanut jotain kivaa, en haluaisi, että hän heti kysyisi, oliko se kallis tms.
Minun parisuhteeni. En kaipaa yhtäkkisiä analyyseja siitä.
Vaikka ottaisin miten kauniisti esiin asian, mikä kulloinkin vaivaa, hänen reaktionsa on, ikään kuin olisin syyttänyt tai moittinut vaikka yritän vain kertoa ja pyytää, että ei ottaisi jotain puheeksi koska se triggeröi minua.
" Enhän voi tietää, mikä sua ahdistaa. "
Yritin kertoa, että niin, siksi juuri tässä kerron. Hän ei vastannut enää mitään.
Loukkaa myös suuresti puheenaiheen vaihtaminen.
Kerroin hänelle suoraan, että voi kun hän kerran vastaisi:
" Selvä, en enää puhu siitä. Ikävää, että oot noin rikki. Tärkeintä on, että toivut. "
Hän ei vastannut yhtään mitään.
Olen tosi surullinen ja itken, koska hän ei kykene ottamaan palautetta vastaan millään keinolla. Ei hyvällä, eikä pahalla ( jouduin aiemmin pitämään etäisyyttä mikä loukkasi häntä ). Olen tosi surullinen, koska tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hän laittaa oman tarpeensa puhua mitä tahansa minun toipumiseni edelle.
Olen yrittänyt päästä terapiaan, ja hän tietää senkin, että jonotan.
Mistä voi olla kyse ja onko ainoa ratkaisu pitää etäisyyttä? En halua, että lapseni kärsii.
Onko äidilläni jokin persoonallisuushäiriö? Nauttiiko hän siitä, että olen rikki ja hän voi autella ja tuntea itsensä tärkeäksi? Onko hän vain niin jossain lapsuuden traumansa syöverissä jossa " moite " laukaisee aina saman reaktion?
Tunnen itseni aina täysin arvottomaksi ja väsyn, kun tällaista on. Muut kuten lapsen toinen mummi, tyytyvät juttelemaan iloisia asioita ja vaikka säästä, eikä kukaan käyttäydy vastaavalla tavalla.
Pelkään, etten toivu koskaan.
En voi kertoa oikein enempää yksityiskohtia.