Lue keskustelun säännöt.
Ovatko ns ammattikasvattajat (opettajat, lto:t jne) parempia vanhempia ja tukiverkkoja läheisilleen?
01.01.2020 |
Meillä sukulaiset lähinnä elämänkulun käyneitä, mutta huolehditaan silti myös toistemme lapsista ja autamme kaikessa missä vain voimme.
Kaverini on kehitysvammaisen pojan yksinhuoltaja, mutta hän ei saa mitään apua sisaruksiltaan.
Yksi sisar asuu samassa kaupungissa, on ammatiltaan lastentarhanopettaja, mutta tietää vain teoriassa, mitä tarkoittaa toisten tukena oleminen.
Neuvoja osaa kyllä antaa meille ei-ammattikasvattajille..
Kommentit (22)
Opettajat ei ole sen kummempia kasvattajia omilleen kuin muutkaan. Eikä varsinkaan läheisilleen. Opetus on työ siinä missä esim. lääkäri tai poliisi.
Ei lääkärikään automaattisesti hoida koko sukuaan tai poliisi vartioi suvun turvallisuutta.
Itse olen ope ja sair.hoitaja, mutta kumpikin on työ. Kitona olen lapset kasvattanut puolison kanssa maalaisjärjellä. Ja ihan ok noista on kasvauut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juu ei siinä mikään koulutus auta jos ei sitä lähimmäisenrakkautta löydy.
Ällöttävä ovat myös sellaiset, jotka esittävät olevansa humaania ja huolissaan maailman vähäosaisista.mutta eivät ole näkevinään hätää siinä ihan lähellään.
Joissain suvuissa autetaan, joissain ei. Mun vanhemmat ihan varakkaita, eivät auta missään, ei edes hädässä. Esim lapsiamme eivät tapaa ollenkaan, eivät kyläile, soittele tai hoida. Sanoivat suoraan että ei kiinnosta. Koko mun puolen suku jotenkin kylmää ja ilkeää, ja apua ei anneta. Ei sitä saa kyllä pyytääkään, jos erehtyy pyytämään saa v*ttuilut ja ivanaurut päälle.
Miehen vanhemmat ei myöskään auta tai ole tukiverkko, heillä taas syynä tenutus, hyvä että itse edes pärjäävät.
Tukiverkottomana teen niin että itse autan muita ja autan paljon lapsiani. Vastavuoroisesti en saa apua (esim naapureilta joiden lapsia minä hoidan) mutta tämä on ok koska haluan opettaa lapsilleni että kuuluu auttaa muita, vaikkei aina saisi palkintoakaan tai samaa takaisin.
Olkaa onnekkaita kellä hyvät suvut! On kurkaa ja yksinäistä/eristäytynyttä kun on riitaisa välinpitämätön suku j vanhemmat.
Käytännön elämässähän tuo ihmisen hyvyys mitataan, on niin kovin helppoa esittää hyvää ihmistä vaikka lahjoittamalla Unicefille...
No ei ole tietenkään. Mun lapsen kummi on ls-sossu. Näkee kummilastaan kerran 1-2 vuodessa. Asutaan n.tunnin matkan päässä toisistamme. Ihana tyyppi, yhtä hauska kaveri mulle kuin teininä, mutta ei vaan ymmärrä, miten tärkeä ihminen on meille ja lapselle. Se, että on työssään tekemisissä lasten kanssa, ei tee ihmistä jotenkin, hmm...autuaaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No joo. Täällä yksi em. ammatin edustaja. Tietääkö ap. millaiset välit kehitysvammaisen lapsen äidillä on sisaruksiinsa? Oma siskoni tarvitsisi apua paljonkin, mutta välimme ovat muista syistä niin huonot, että yhteydenpito ei onnistu. Ei sitä siskonsa puolesta voi solmuun mennä, jos toinen on niin vaikea, että välejä ei ole.
Ne jaksamisen rajat tulevat yleensä opettajilla ja muilla ammattikasvattajilla vastaan:
Melua koulussa, pientä melua omista lapsista. Lähes jokaikinen opettajan/lto:n/päiväkodin lastenhoitajan aikuinen lapsi tunnistaa ilmiön: Kotona vanhemman työpäivän jälkeen tuli leikkiä mahdollisimman hiljaa. Ne vieraat lapset eivät osaa tätä hiljaista leikkimistä.
Harva muutenkaan jaksaa tehdä niin töissä, kotona kuin vapaaehtoistöissä samaa. Opettaja voi hyvin mennä ulkoiluttamaan vanhainkodin vanhusta, mutta olisi liikaa, jos hänen pitäisi iltoina, viikonloppuina ja lomilla tehdä samaa kuin töissä: vahtia ja kasvattaa toisten lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No joo. Täällä yksi em. ammatin edustaja. Tietääkö ap. millaiset välit kehitysvammaisen lapsen äidillä on sisaruksiinsa? Oma siskoni tarvitsisi apua paljonkin, mutta välimme ovat muista syistä niin huonot, että yhteydenpito ei onnistu. Ei sitä siskonsa puolesta voi solmuun mennä, jos toinen on niin vaikea, että välejä ei ole.
Se kehitysvammaisen äiti voi olla niin uupunut, ettei ehkä jaksa olla maailman parasta seuraa sukulaisilleen. Sitä suurempi syy kysyä miten hän jaksaa, ja ottaa välillä vaikka se kehitysvammainen lapsi vaikka illaksi hoitoon.
Vierailija kirjoitti:
Ne jaksamisen rajat tulevat yleensä opettajilla ja muilla ammattikasvattajilla vastaan:
Melua koulussa, pientä melua omista lapsista. Lähes jokaikinen opettajan/lto:n/päiväkodin lastenhoitajan aikuinen lapsi tunnistaa ilmiön: Kotona vanhemman työpäivän jälkeen tuli leikkiä mahdollisimman hiljaa. Ne vieraat lapset eivät osaa tätä hiljaista leikkimistä.
Harva muutenkaan jaksaa tehdä niin töissä, kotona kuin vapaaehtoistöissä samaa. Opettaja voi hyvin mennä ulkoiluttamaan vanhainkodin vanhusta, mutta olisi liikaa, jos hänen pitäisi iltoina, viikonloppuina ja lomilla tehdä samaa kuin töissä: vahtia ja kasvattaa toisten lapsia.
Äitini on siis opettaja. Meillä sai kaverit vierailla, meille sai tulla. Toisten pieniä lapsia hän ei paljon hoitanut, kun me lapset olimme pieniä ja koululaisia. Meluta ei saanut, kuin ulkona.
Kun hän sai lapsenlapsia, niin kyllä hän hoiti heitä 1-2 iltaa viikossa, silloinkin kun oli töissä. Käytti lapsenlapsiin lomansa, jotta näiden ei tarvitsi mennä varapäiväkotiin.
Nyt kun on eläkkeellä, niin vie lapsenlapsia harrastuksiin, mistä on meille hänen lapsilleen paljon apua. katsoo perään, koululaisten loma-aikoina, ja reissaa kouluikäisten kanssa.
Se vain, että harva muu ammattilainen tekee kotona niin samankaltaista työtä kuin ammattikasvattaja. Ryhmän hallinta on eri asia, tunteet omaan lapseen on eri asia kuin lapset töissä. Melu, lasten jäkättäminen, lasten kiukkukohtaukset jne saattavat sitten olla samanlaista. Kovin paljon ei ole järkevää, että vapaa-aikaansa vielä kuormittaisi toisten lapsilla, kun ne omat lapset ovat pieniä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en ainakaan ole. Olen aineenopettaja. Uskon kyllä ymmärtäväni keskivertoa paremmin esim. sen, että lapset ja nuoret ovat erilaisia eri ympäristöissä ja esim. olevani armollisempi koulumenestyksen suhteen. Äitiyteeni ja rooliini perheenjäsenenä ammattini ei vaikuta mitenkään. Olen paljon parempi opettaja ja ammattikasvattaja kuin äiti. Töissä ollaan töissä, kotona mennään tunteella.
Minusta on aika julmaa, jos ammatin takia ei jaksa olla kiinnostunut omaistensa avuntarpeesta.
Minulla sosionomiopinnot herättivät tajuamaan, että ihmiset voivat tarvita apua vaikka eivät sitä pyytäisikään, ja kaikkein väsyneimmät eivät apua edes jaksa pyytää.
Teen vapaaehtoistyötä nuorten kehitysvammaisten tukihenkilönä, ja olen huomannut, että he ovat monen sukulaisensa silmissä vähän kuin b- luokan kansalaisia, joita ei oteta mukaan linnanmäki- tai uimahallireissuille.
Oma tukinuoreni puhuu paljon kummitädeistään, miten haluaisi kylään mutta heitä ei kiinnosta tavata.
Aika kylmiä ovat ihmiset nykypäivänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niinhän sitä sanotaan, ettei suutarin lapsilla ole kenkiä.
Ainakin kaupassa kun pikku näpistelijät jäävät kiinni niin niiden vanhemmat ovat useinmiten opettajia. Tulevat aina lankoja myöten kimppuun kun poliisi on palauttanut lapsen kotiin. Miksi se titteli pitää mainita yleensäkään 😂 tyyliin kuule sinä puotipuksu kyllä minä lehtorina tunnen lapseni ettei varasta. Just joo....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niinhän sitä sanotaan, ettei suutarin lapsilla ole kenkiä.
Ei vaan vanhempana ollaan samanlaisia kuin sinä ja muut, ammatillisesti pätevämpiä.
Vierailija kirjoitti:
Minusta on aika julmaa, jos ammatin takia ei jaksa olla kiinnostunut omaistensa avuntarpeesta.
Minulla sosionomiopinnot herättivät tajuamaan, että ihmiset voivat tarvita apua vaikka eivät sitä pyytäisikään, ja kaikkein väsyneimmät eivät apua edes jaksa pyytää.
Teen vapaaehtoistyötä nuorten kehitysvammaisten tukihenkilönä, ja olen huomannut, että he ovat monen sukulaisensa silmissä vähän kuin b- luokan kansalaisia, joita ei oteta mukaan linnanmäki- tai uimahallireissuille.
Oma tukinuoreni puhuu paljon kummitädeistään, miten haluaisi kylään mutta heitä ei kiinnosta tavata.
Aika kylmiä ovat ihmiset nykypäivänä.
Kyllä se on tosiaan julmaa, että työnantaja vetää niin piippuun, että juuri ja juuri jaksaa työn ja sen oman perheen. Todellakin monella ammattikasvattajalla tuollainen tilanne työnantajansa säästöjen takia: päiväkoteihin ei saa sijaisia, kouluun ei saa ottaa sijaisia, erityislapset ovat samassa ryhmässä ilman tarvittavia apuja jne.
Mutta hei, tosi hyvä, että sinä jaksat työssäsi hoitaa kehitysvammaisia, jaksat kotonasi hoitaa kehitysvammaisia kaiken valveillaolosi ja vielä tunget johonkin väliin sitä kehitysvammaisten tukihenkilönä toimimista. Jaksamistasi ei haittaa, vaikka kollegasi sairastelee, ja sinä teet heidänkin osansa, kun niitä sijaisia ei saa ottaa. Niin, vanhetessasi saat kipuja ja kolotuksia, ja ne väsyttävät entisestään. Silti sinä jaksat painaa ilman niitä sijaisia töissä, kotona ja vapaaehtoistöissä.
Opiskelu on tosiaan sitten eri asia kuin työssäkäynti: opettajat ja ltot yms eivät pääse edes vessaan silloin kun itsellä hätä, vaan silloin kun pääsee.
Vierailija kirjoitti:
Minusta on aika julmaa, jos ammatin takia ei jaksa olla kiinnostunut omaistensa avuntarpeesta.
Minulla sosionomiopinnot herättivät tajuamaan, että ihmiset voivat tarvita apua vaikka eivät sitä pyytäisikään, ja kaikkein väsyneimmät eivät apua edes jaksa pyytää.
Teen vapaaehtoistyötä nuorten kehitysvammaisten tukihenkilönä, ja olen huomannut, että he ovat monen sukulaisensa silmissä vähän kuin b- luokan kansalaisia, joita ei oteta mukaan linnanmäki- tai uimahallireissuille.
Oma tukinuoreni puhuu paljon kummitädeistään, miten haluaisi kylään mutta heitä ei kiinnosta tavata.
Aika kylmiä ovat ihmiset nykypäivänä.
Kuinka kauan olet tehnyt tuota työtä kehitysvammaisten parissa? Jos vertaat tilannettasi opettajan tilanteeseen, jolla on pieniä lapsia kotona, niin sinulla on varmaan niitä kehitysvammaisia siellä kotonakin hoidettavana? Sitten vielä ne vapaaehtoistyöt kehitysvammaisten parissa. Etkö tosiaan haluaisi jotain vaihtelua elämääsi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta on aika julmaa, jos ammatin takia ei jaksa olla kiinnostunut omaistensa avuntarpeesta.
Minulla sosionomiopinnot herättivät tajuamaan, että ihmiset voivat tarvita apua vaikka eivät sitä pyytäisikään, ja kaikkein väsyneimmät eivät apua edes jaksa pyytää.
Teen vapaaehtoistyötä nuorten kehitysvammaisten tukihenkilönä, ja olen huomannut, että he ovat monen sukulaisensa silmissä vähän kuin b- luokan kansalaisia, joita ei oteta mukaan linnanmäki- tai uimahallireissuille.
Oma tukinuoreni puhuu paljon kummitädeistään, miten haluaisi kylään mutta heitä ei kiinnosta tavata.
Aika kylmiä ovat ihmiset nykypäivänä.Kuinka kauan olet tehnyt tuota työtä kehitysvammaisten parissa? Jos vertaat tilannettasi opettajan tilanteeseen, jolla on pieniä lapsia kotona, niin sinulla on varmaan niitä kehitysvammaisia siellä kotonakin hoidettavana? Sitten vielä ne vapaaehtoistyöt kehitysvammaisten parissa. Etkö tosiaan haluaisi jotain vaihtelua elämääsi?
Olen vasta ensimmäisen vuoden sosionomiopiskelija,
samoihin aikoihin viime syksynä aloitin vapaaehtoistyöt kehitysvammaisten parissa.
Aikaisemmin tein töitä yritysmaailmassa, omia lapsia minulla on 2.
Pointtini on, että hämmästyttää tämä ihmisten omanapaisuus ja surettaa ihmisten välinpitämättömyys muista. Ei niitä sukulaisten lapsia tarvitse olla joka ilta hoitamassa, kerran kuukaudessakin olisi todella hienoa, kun ottaa huomioon sen mitä tässäkin ketjussa on tuonut esiin, kummi ei ole kiinnostunut yhtään jne.
Tai voi edes soittaa ja kysyä kuulumisia, pääsis, ettei kokonaan hylkää!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta on aika julmaa, jos ammatin takia ei jaksa olla kiinnostunut omaistensa avuntarpeesta.
Minulla sosionomiopinnot herättivät tajuamaan, että ihmiset voivat tarvita apua vaikka eivät sitä pyytäisikään, ja kaikkein väsyneimmät eivät apua edes jaksa pyytää.
Teen vapaaehtoistyötä nuorten kehitysvammaisten tukihenkilönä, ja olen huomannut, että he ovat monen sukulaisensa silmissä vähän kuin b- luokan kansalaisia, joita ei oteta mukaan linnanmäki- tai uimahallireissuille.
Oma tukinuoreni puhuu paljon kummitädeistään, miten haluaisi kylään mutta heitä ei kiinnosta tavata.
Aika kylmiä ovat ihmiset nykypäivänä.Kuinka kauan olet tehnyt tuota työtä kehitysvammaisten parissa? Jos vertaat tilannettasi opettajan tilanteeseen, jolla on pieniä lapsia kotona, niin sinulla on varmaan niitä kehitysvammaisia siellä kotonakin hoidettavana? Sitten vielä ne vapaaehtoistyöt kehitysvammaisten parissa. Etkö tosiaan haluaisi jotain vaihtelua elämääsi?
Olen vasta ensimmäisen vuoden sosionomiopiskelija,
samoihin aikoihin viime syksynä aloitin vapaaehtoistyöt kehitysvammaisten parissa.
Aikaisemmin tein töitä yritysmaailmassa, omia lapsia minulla on 2.
Pointtini on, että hämmästyttää tämä ihmisten omanapaisuus ja surettaa ihmisten välinpitämättömyys muista. Ei niitä sukulaisten lapsia tarvitse olla joka ilta hoitamassa, kerran kuukaudessakin olisi todella hienoa, kun ottaa huomioon sen mitä tässäkin ketjussa on tuonut esiin, kummi ei ole kiinnostunut yhtään jne.
Tai voi edes soittaa ja kysyä kuulumisia, pääsis, ettei kokonaan hylkää!
Aika harva jaksaa tehdä sekä töissä että vapaa-ajalla samaa asiaa. Varsinkin, jos on kotona vielä samaa hommaa kuin töissäkin. Kuinka moni taksikuski edes kerran kuukaudessa ajeluttaa ilmaiseksi muita ihmisiä eri paikkoihin? tai raksamies käy kerran kuukaudessa remontoimassa jonkun tuttunsa kotia? Tai autoasentaja korjailemassa kerran kuukaudessa jonkun tuttunsa autoa? Psykologi kuunnella tuttujen ongelmia? Fysioterapeutti käydä antamassa fysioterapiaa? It-alalla työskentelevä korjailemassa muiden tietokoneita? Ja ilmaiseksi tietenkin. Uransa alkuaikoina ehkä vielä jaksaakin, mutta ei pidempään alalla olleena.
Ihan tavallista yhteydenpitoa, kuulumisten kysymista ja kiinnostusta tarkoitin, en kuukausittaisia terapiasessioita.
Armas Joulunaika kun osoitti miten olematonta se omaisista huolehtiminen onkaan.t.se sosionomioiskelija-tukihlo
Ihmistä ei tee titteli tai koulutus. Ihmisen tekee jokin paljon syvempi asia. Yleensä kokemus ja ihmisen oma tausta. Sekä luonne.