Tavoitteettomat ihmiset

Elän oikein mukavaa ja stressitöntä elämää. Opiskelin ja käyn työssä. En etene mihinkään, koska olen tyytyväinen elämääni. Päätökset teen itse.

Tavallaan kuulun tähän, tavallaan en.

En ole koskaan haaveillut tietystä ammatista, naimisiinmenosta, lapsista tai omakotitalosta. Olen hidas tekemään päätöksiä. Mietin niitä pitkään mielessäni ennen kuin otan sen ratkaisevan askeleen.

Toisaalta olen laatutietoinen ja tarkka. Ihan kaikessa. Miehen pitää olla koulutettu, viinilasien tiettyä merkkiä, samoin vaatteiden, kenkien, laukkujen, meikkien... luen sanomalehtiä ja kirjoja, harrastan liikuntaa ja museoita ja leffoja.

Kävin lukion, koska olen kiinnostunut monista asioista, lukion jälkeen hain kouluun, josta en ollut kiinnostunut. Sain varapaikan koulusta, josta en tiennyt mitään, mutta joka oli arvostettu. Aloitin opiskelut, koska välivuosi oli tuohon ailaan jotain ennen kuulumatonta.

Joka kesä nuoresta lähtien olen ollut kesätöissä.

Kunnon opiskeluelämää, löysin hyvän koulutetun miehen. Hänen kauttaan pääsin alani töihin isoon yritykseen. Hyvä palkka, tylsät työkaverit. Erosin miehestä, opiskelin lisää työn ohessa. Sain todella hyvän työpaikan. Omistuasunto, myöhemmin rakennettiin talo, kun löydettiin hyvä tontti uuden puolison kanssa. Talo ei siis ollut pääasia vaan tontti. On matkusteltu ja asuttu ulkomailla. Lapsia sain reilusti yli 30 vuotiaana. Lapset ovat antaneet tosi paljon.

Elämä on suht mukavaa ja huoletonta, jos vertaan sukulaisteni pyristelyyn. Heillä on työttömyyttä, pitkäaikaissairautta. Ystävieni elämä on suurelta osin samanlaista kuin minun. Lapsia, molemmat vanhemmat töissä. Ystävilläni on ollut paremmat lähtökohdat taloudellisesti kuin itselläni, tosin se on ollut motivaattorina itselläni. En halunnut jäädä tekemään duunaritason rasittavaa työtä synnyinpaikkakunnalle ahdistavan kodin ilmapiiriin. Häpesin kotiamme jo lapsena. Mikä tuntuu todella oudolta asialta nyt aikuisena.

Lapsuudessa vietin paljon aikaa sukulaisten kanssa, jotka ovat selvästi kannustavine ajatuksineen ja elämänvalintoineen vieneet minua tähän suuntaan, jossa olen.

Minulla ei ollut tulevaisuuden haaveita lapsena eikä nuorena, kun palautettiin kotona aina maanpinnalle.

Nyt haaveilen paljon, ja lapsiakin kehoitan unelmoimaan isosti.

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan kuulun tähän, tavallaan en.

En ole koskaan haaveillut tietystä ammatista, naimisiinmenosta, lapsista tai omakotitalosta. Olen hidas tekemään päätöksiä. Mietin niitä pitkään mielessäni ennen kuin otan sen ratkaisevan askeleen.

Toisaalta olen laatutietoinen ja tarkka. Ihan kaikessa. Miehen pitää olla koulutettu, viinilasien tiettyä merkkiä, samoin vaatteiden, kenkien, laukkujen, meikkien... luen sanomalehtiä ja kirjoja, harrastan liikuntaa ja museoita ja leffoja.

Kävin lukion, koska olen kiinnostunut monista asioista, lukion jälkeen hain kouluun, josta en ollut kiinnostunut. Sain varapaikan koulusta, josta en tiennyt mitään, mutta joka oli arvostettu. Aloitin opiskelut, koska välivuosi oli tuohon ailaan jotain ennen kuulumatonta.

Joka kesä nuoresta lähtien olen ollut kesätöissä.

Kunnon opiskeluelämää, löysin hyvän koulutetun miehen. Hänen kauttaan pääsin alani töihin isoon yritykseen. Hyvä palkka, tylsät työkaverit. Erosin miehestä, opiskelin lisää työn ohessa. Sain todella hyvän työpaikan. Omistuasunto, myöhemmin rakennettiin talo, kun löydettiin hyvä tontti uuden puolison kanssa. Talo ei siis ollut pääasia vaan tontti. On matkusteltu ja asuttu ulkomailla. Lapsia sain reilusti yli 30 vuotiaana. Lapset ovat antaneet tosi paljon.

Elämä on suht mukavaa ja huoletonta, jos vertaan sukulaisteni pyristelyyn. Heillä on työttömyyttä, pitkäaikaissairautta. Ystävieni elämä on suurelta osin samanlaista kuin minun. Lapsia, molemmat vanhemmat töissä. Ystävilläni on ollut paremmat lähtökohdat taloudellisesti kuin itselläni, tosin se on ollut motivaattorina itselläni. En halunnut jäädä tekemään duunaritason rasittavaa työtä synnyinpaikkakunnalle ahdistavan kodin ilmapiiriin. Häpesin kotiamme jo lapsena. Mikä tuntuu todella oudolta asialta nyt aikuisena.

Lapsuudessa vietin paljon aikaa sukulaisten kanssa, jotka ovat selvästi kannustavine ajatuksineen ja elämänvalintoineen vieneet minua tähän suuntaan, jossa olen.

Minulla ei ollut tulevaisuuden haaveita lapsena eikä nuorena, kun palautettiin kotona aina maanpinnalle.

Nyt haaveilen paljon, ja lapsiakin kehoitan unelmoimaan isosti.

Et kyllä kuulu lainkaan. Kuuluisit jos sinua ei haittaisi olla koko elämääsi työtön, eikä olisi aikomustakaan tehdä muuta kuin nostaa korvauksia. Sinulla olisi vuokrayksiö kaupungin vuokratalossa ja vaatteet saisit lahjoituksena. Keräisit pulloja ja jonottaisit ruoka-avusta kassia ja kokisit elämäsi erittäin hyväksi.

Kasvoin kodissa, jossa kenelläkään ei ollut kunnianhimoa, eikä lapsilta vaadittu mitään. Koulutukseen ja työelämään ajauduin sattumalta, eli ilman hyvää tuuria saattaisin olla elämäntapatyötön.

Minä olen antanut virran viedä, ja hyvin on mennyt. Valmistun pian maisteriksi, alan valitsin sen perusteella mihin on helpoin päästä. Tai mihin ei ainakaan tarvita matikkaa.

Työkseni haluan tehdä jotain tasapaksua ja sopivan haastavaa, uralla eteneminen ei kiinnosta. Kunhan palkka tulee ajallaan ja töissä on ihan mukavaa, olen onnellinen.

Työtä olen tehnyt ennen opiskelua ja sen aikana paikassa, jonka sain suhteilla tavallaan puolivahingossa. Mukavaa on ollut ja olen tullut hyvin toimeen.

Tulevaisuuden suunnitelmat eivät ole muilta osin mitenkään selvillä, paitsi että lapsia en aio hankkia. Menen edelleen sinne minne tuuli kuljettaa.

Olen tyytyväinen elämääni.

Tavoitteellisuus ja "jatkuva itsensä kehittäminen" ovat apinoiden typerää vouhotusta. Paljon melua tyhjästä. Henkinen kehitys on ainoaa kehitystä. Unelmoida toki aina voi ja saa.

Vierailija kirjoitti:

Tavoitteellisuus ja "jatkuva itsensä kehittäminen" ovat apinoiden typerää vouhotusta. Paljon melua tyhjästä. Henkinen kehitys on ainoaa kehitystä. Unelmoida toki aina voi ja saa.

Ajattelin samaa.. kun luin muiden vastauksia, niissä korostui vain materia,pinta,raha,status.. aika tyhjän päälle rakentuu elämä.

Eipä sillä, siihenhän tässä maailmassa meitä tunnutaan kannustavan.

Ei mikään nappaa, mikään ei kiinnosta. Pelaan kaikki vapaa-ajat tietokoneella, katselen ja välillä selailen palstaa. Elämäni on paskaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan kuulun tähän, tavallaan en.

En ole koskaan haaveillut tietystä ammatista, naimisiinmenosta, lapsista tai omakotitalosta. Olen hidas tekemään päätöksiä. Mietin niitä pitkään mielessäni ennen kuin otan sen ratkaisevan askeleen.

Toisaalta olen laatutietoinen ja tarkka. Ihan kaikessa. Miehen pitää olla koulutettu, viinilasien tiettyä merkkiä, samoin vaatteiden, kenkien, laukkujen, meikkien... luen sanomalehtiä ja kirjoja, harrastan liikuntaa ja museoita ja leffoja.

Kävin lukion, koska olen kiinnostunut monista asioista, lukion jälkeen hain kouluun, josta en ollut kiinnostunut. Sain varapaikan koulusta, josta en tiennyt mitään, mutta joka oli arvostettu. Aloitin opiskelut, koska välivuosi oli tuohon ailaan jotain ennen kuulumatonta.

Joka kesä nuoresta lähtien olen ollut kesätöissä.

Kunnon opiskeluelämää, löysin hyvän koulutetun miehen. Hänen kauttaan pääsin alani töihin isoon yritykseen. Hyvä palkka, tylsät työkaverit. Erosin miehestä, opiskelin lisää työn ohessa. Sain todella hyvän työpaikan. Omistuasunto, myöhemmin rakennettiin talo, kun löydettiin hyvä tontti uuden puolison kanssa. Talo ei siis ollut pääasia vaan tontti. On matkusteltu ja asuttu ulkomailla. Lapsia sain reilusti yli 30 vuotiaana. Lapset ovat antaneet tosi paljon.

Elämä on suht mukavaa ja huoletonta, jos vertaan sukulaisteni pyristelyyn. Heillä on työttömyyttä, pitkäaikaissairautta. Ystävieni elämä on suurelta osin samanlaista kuin minun. Lapsia, molemmat vanhemmat töissä. Ystävilläni on ollut paremmat lähtökohdat taloudellisesti kuin itselläni, tosin se on ollut motivaattorina itselläni. En halunnut jäädä tekemään duunaritason rasittavaa työtä synnyinpaikkakunnalle ahdistavan kodin ilmapiiriin. Häpesin kotiamme jo lapsena. Mikä tuntuu todella oudolta asialta nyt aikuisena.

Lapsuudessa vietin paljon aikaa sukulaisten kanssa, jotka ovat selvästi kannustavine ajatuksineen ja elämänvalintoineen vieneet minua tähän suuntaan, jossa olen.

Minulla ei ollut tulevaisuuden haaveita lapsena eikä nuorena, kun palautettiin kotona aina maanpinnalle.

Nyt haaveilen paljon, ja lapsiakin kehoitan unelmoimaan isosti.

Et kyllä kuulu lainkaan. Kuuluisit jos sinua ei haittaisi olla koko elämääsi työtön, eikä olisi aikomustakaan tehdä muuta kuin nostaa korvauksia. Sinulla olisi vuokrayksiö kaupungin vuokratalossa ja vaatteet saisit lahjoituksena. Keräisit pulloja ja jonottaisit ruoka-avusta kassia ja kokisit elämäsi erittäin hyväksi.

Ok, validi kommentti.

Itse vertaan tavoitteettomuuttani siihen, millaisia tavoitteita minun ystävilläni (opiskelu ulkomailla, työpaikan vaihdot), tutuillani (intohimoinen harrastus) ja sukulaisilla (autot, mökit, omakotitalot, lomamatkat) elämässään. Minä olen aina ollut virran mukana menijä. Toisaalta se on selviytymismekanismini. Olen aina pysynyt pinnalla vaikka on ollut vastoinkäymisiäkin.

Moni varmasti luulee, että minä kuulun tavoitteettomiin ihmisiin. Lopetin korkeakouluopinnot kesken, olen tavallisessa perusduunissa, en mennyt naimisiin enkä hankkinut lapsia jne.

Minulla on paljonkin haaveita, en vain kykene niitä toteuttamaan. Ihmiset eivät usko että olen masentunut, kun en pukeudu mustaan enkä ruikuta elämän kurjuudesta koko ajan (vuosien aikana olen opetellut esittämään). Minulla on myös paniikkihäiriö, mutta sekään ei näy ulkopuolelle. (Paniikkikohtaus ei tarkoita kovaan ääneen kirkumista eikä käsien heiluttelua tms.)

En jaksa tapella ihmisiä vastaan selitellen elämääni ja itseäni, vaan annan ihmisten uskoa että olen laiska ja itsekäs. Ehkä sitten kun tuttavat rupeavat sairastelemaan, ja heidänkin elämänsä siitä hankaloituu, niin voin paljastaa ainakin niille sairaille että arvaas mitä; mun elämäni on ollut tuota ihan nuoresta pitäen. (Tai sitten en, ihmiset kun yleensä pystyvät miettimään vaan niitä omia asioitaan.)

Ei SUURIA tavoitteita tai kiinnostuksen kohteita. Luulen ettei lastenhoitajan työ ole ap:n mielestä riittävän suuri tavoite, tai omistusasunto, lemmikit, harrastukset. Minusta tosin on ja olen onnellinen saavutettuani tavoitteet, nyt tavoitteenani on elää onnellista elämää elämäni loppuun asti :)

Minua on usein kuvailtu noin. ”Eikö sinulla tosiaankaan ole mitään tavoitteita tai unelmia?”

Aikuisen ihmisen harrastuksiksi kun eivät kuulu kelpaavan lelufiguurit ja videopelit, eivätkä kokoelman kasvattaminen ja peleissä onnistuminen ole oikeanlaisia tavoitteita.

Työn puolesta teen mitä tahansa tarjoutuvaa pätkää, kunhan saa laskut maksettua ja ylimääräisiä huvituksiakin siihen päälle. Asumukseksi minulle riittää yksiö vallan mainiosti – kunhan ei säilytystila lopu (lol), enkä kaipaa perhettä tai parisuhdettakaan.

Olen elämääni oikein tyytyväinen, mutta monen muun silmissä olen pelkällä tuuliajolla. :P

Hyvä aloitus. Pähkäilen tuota asiaa usein. Minulla ei ole ikinä ollut minkäänsortin tavoitteita, kiinnostuksenkohteita tai mitään muutakaan vastaavaa. Kaikki sukulaiseni olivat järkyttäviä päsmäreitä - olen narsistisuvun musta lammas koska minusta ei tullut yhtä ylvästä ja edustuskelpoista akateemikkoa kuin heistä. Aikuistuttuani katkaisin heidät välit, mikä oli kyllä vaikeaa koska kunnon päsmäreiden tapaan he olivat myös sinnikkäitä vainoajia. Kuitenkin, lopulta pääsin heistä eroon, omaan rauhaan.

Nyt sitten ihan vain teen töitä. Otan iisisti. Rentoudun, työskentelen, harrastan. Todella pieni elämä, ei mitään ilonlähteitä, ei mitään onnea. Ei oikeastaan elämää ollenkaan. Pysyn hengissä. Säästän rahaa. Keskityn vain siihen että ansaitsen lisää rahaa jotta saan lisää rahaa säästöön. Eli olen rakentanut koko elämäni työni ympärille.

Kunhan olen säästänyt tarpeeksi niin voin jäädä kohtuullisen nuorena "eläkkeelle" eli voin häipyä Suomesta. Jos vaikka ulkomailta löytäisin jonkin syyn elää. Tai ainakin voin vaellella ja hortoilla maailmalla ennen kuin kuolen. Suomessa minulla ei ole koskaan ollut elämää, ensimmäiset 30-40 vuotta elämästäni ovat olleet silkkaa tyhjää. Jos maailmalta löydän ihan mitä hyvänsä niin sittenhän se oli odottamisen arvoista.

Elämä on kyllä aika turha keksintö. Pitäisikö tässä olla joskus jotain hyvää, jotain hyvää tunnetta? Pelkkää tyhjää olen tähän mennessä kokenut.

Mulla on ollut haaveita, mutta usein on ollut joku tai jotain, joka on palauttanut maan pinnalle. Kotona rohkaistiin unelmoimaan ja asettamaan tavoitteita, mutta samaan syssyyn ilmoitettiin, mitkä unelmat olivat järkeviä ja mitkä eivät. Ne mua kiinnostaneet jutut eivät vanhempien mielestä olleet järkeviä. Hyvää he tietysti tarkoittivat.

Vähän samalla tyylillä on mennyt elämä sen jälkeenkin. Ehkä kuuntelen liikaa muiden mielipiteitä. Haaveilen asioista, jotka muiden mielestä ovat jotenkin turhia, ja se tekee minusta epävarman enkä edes yritä tosissani tavoitella niitä. Samalla sitten on jäänyt huomaamatta mahdollisuuksia, joihin joku muu olisi tarttunut. Jos jokin asia tuottaa iloa ja kerron sen, niin pian joku yleensä kommentoi, että se on ihan turhaa ja eikö aikaansa voisi käyttää mielekkäämminkin.

Joten aika lailla elämä on ollut ajelehtimista. Päältäpäin katsoen kai elämä on suht hyvin. Jonkin verran olen itsekseni vapaa-ajalla puuhaillut asioita, jotka kiinnostavat, mutta ilman sen kummempaa kunnianhimoa tai tavoitteita.

On ollut tavoitteita, eikä ne jääneet vain haaveiluksi. Tiesin miten haluan asua ja mitä harrastaa, ja että sellainen elämä edellyttää hyviä tuloja.

Opiskelin apinan raivolla, ei ollut helppoa kun en ole kaikkein lahjakkain. Mutta on kannattanut.

Hirveästi en ymmärrä ihmisiä, jotka ovat tyytymättömät elämäänsä, voisivat sen muuttaa täysin, mutta mieluummin vaan ovat tyytymättömiä ja valittavat.

Up.

Ainoa iso unelmani ja tavoitteeni oli matkustaa ja nähdä maailmaa mahdollisimman paljon. Se toteutui osittain, sillä olisin halunnut nähdä vielä enemmän. Työelämä osoittautui liian kovaksi, jouduin lopettamaan 30 vuoden jälkeen. Olihan sekin toki pitkä rupeama.

Opiskelin toista alaa työn ohessa ja nautin opinnoista paljon. Harmittaa etten älynnyt valita niitä opintoja jo aikaisemmin. Nyt yritän saada työtä ko alaa sivuavasti, mutta pitäisi opiskella lisää enkä jaksaisi enää.

Miestä ja perhettä pidin nuorena itsestäänselvyytenä, mutta en saanut kumpaakaan. Se on kovin pettymys.

Kaikki tavoitteet tuntuvat nyt todella vaikeilta, lähes mahdottomilta. Kun nyt jotenkin jaksaisi räpistellä tässä ja osaisi nauttia pienistä asioista.

Minun tärkein tavoitteeni oli löytää hyvä mies ja saada oma perhe. Toinen tavoite oli mieluisa ja riittävän hyvin palkattu työ. Pinnallisempia tavoitteita ovat olleet oma kaunis koti ja sen verran rahaa, ettei sitä tarvitse koko ajan miettiä. Nämä olen saanut ja olen tyytyväinen elämääni. Ulospäin näyttää varmaan siltä, että olen ihan tavallinen pulliainen, mutta ei se minua haittaa - niin olenkin.

Nyt tavoitteeni liittyvät terveyteen, hyvinvointiin, parisuhteen vaalimiseen, perheen yhteisiin mukaviin hetkiin, siihen että lapset saavat hyvät eväät elämään. Ja että ympärilläni oleva rakkaiden ihmisten ja ystävien verkosto voi hyvin.

Eli en ole koskaan tavoitellut maailmanympärysmatkaa tai maratonia tai muuta näkyvää ja erityistä, tavoitteeni ovat ulospäin varmaan tylsän ja näkymättömän oloisia mutta minulle suuria ja tärkeitä.

34-vuotiaaksi asti olin hyvin tavoitteellinen, olin saanut "kaiken": inssin/dippainssin paperit, hyvän ja mielenkiintoisen duunin, omakotitalo eikä edes pahasti velkaisena, nainenn & pari muksua.

36-v ikäisenä oli todettava "VMP', kaikki se mitä olin tavoitellut osoittautuikin varsin kahlitsevaksi ja yhdenteväksi, ulkoasanellun oloiseksi. Sen jälkeen olen vain ajelehtinut ilman tavoitteita, esim töissä kieltäytynyt järjestäen ylennyksistä ja vapaalla röhnöttänyt sohvalla lukien kirjoja. Nyt tosin opiskelen iltaisin AMK:ssa, mutta sinänsä älyllisesti helppojen kotiharkkojen nysvääminen saa välillä turhautumaan ja parikin kertaa käynyt mielessä lopettaminen.

En lapsena keksinyt itselleni mitään unelma-ammattia, joten ajelehdin ja opiskelin sitä sun tätä. Lasten synnyttyä päädyin varastohommiin ja opiskelin ammatin vasta kun nuorin oli 10v. Sain alan paikan vain kolmen vuoden pätkäksi, jonka jälkeen olin hetken työttömänä, ja sitten otin ensimmäisen työpaikan johon pääsin. Sattuma on sanellut koko elämän, vasta nyt nelikymppisenä jotenkin ymmärrän ne kohdat jossa olisin voinut vaikuttaa asioihin.

Harmittaa että hyvä lukupääni jäi kokonaan hyödyntämättä, kun en saanut mistään tukea ja kannustusta kun olin nuori. Nyt on myöhäistä "alkaa joksikin" kun on asuntolaina ja teini-ikäiset lapset jotka kuluttavat joka roposen, jonka tehtaalla saan raavittua kasaan.

Lapsilleni olen opettanut määrätietoisuutta.