Millaista on olla ainoa lapsi, jolla ei ole serkkuja?

No, minulla on sisarus ja ainakin 25 serkkua ja nykyään varmaan 50 serkun lasta enkä ole koskaan ollut läheinen kenenkään noista kanssa. Viimeksi serkkuja nähnyt varmaan 20 v sitten.

Mulla on sisaruksia ja serkkuja,en vaan ole niitten kanssa missään tekemisissä,hyvä kun nimet tiedän.

EN edes syntymäaikoja muuta kuin että ovat nuorempia kuin minä. Pari serkkua vähän vanhempia,muut nuorempia.

Ei haittaa mun elämää millään lailla.

Nuorellamme ei myöskään ole serkkuja,vain joitain serkkupuolia,aivan tuntemattomia.

Eivät ole tekemisissä hekään. 

Ei vaikutusta,kaveripiiri iso ja vahva.

Vierailija kirjoitti:

No, minulla on sisarus ja ainakin 25 serkkua ja nykyään varmaan 50 serkun lasta enkä ole koskaan ollut läheinen kenenkään noista kanssa. Viimeksi serkkuja nähnyt varmaan 20 v sitten.

Voisitko kuvitella elämää ilman sisarustasi?

Ei määrä takaa laatua. Mullakin on jotain 30 serkkua, joista 2 on Facebook-kaveruus asteella (nähnyt olen heitä ehkä 10v sitten), lopuista ei mitään tietoa. Yksi veli, joka ei koskaan ota itse yhteyttä eikä ole kiinnostunut minusta.

Olen aina asunut muualla kuin muut suvut, eikä kukaan vanhempien sisaruksista pitänyt meihin yhteyttä. Ei suvun koolla siis ole mitään merkitystä, lähinnä se on vain surullista että on iso suku ja kymmeniä serkkuja, joista kukaan ei ole kiinnostunut pitämään yhteyttä. Itse olen aikuisena yrittänyt, olivat lähinnä "mitä asiaa, miksi ihmeessä viestit minulle"...

Minulla on kaksi serkkua mutta asuvat maapallon toisella puolella (ihan jo lapsesta asti) eli käytännössä olen serkuton. Minulla ei ole myöskään sisaruksia.

Ei ole ollut mielestäni millään tavalla ongelmallista. Minulla on muutama (4) todella hyvä ja läheinen ystävä jonka kanssa olen ollut läheinen jo lapsuudesta asti. Olen aina viihtynyt myös aikuisten parissa ja viihdyn yksiksenikin. Esim. yksi ystäväni on kertonut avoimesti että hänelle tekee henkisesti todella pahaa jos joutuu olemaan yksin viikonlopun ilman että tapaa ketään. Ah, kuulostaa minulle taivaalta. Olemme molemmat isompien lasten äitejä joten elämäntilanne ei vaikuta tähän. Minulle yksinolo on vaan ihanaa ja kaipaan sitä kun hän taas tuskaantuu ja ahdistuu yksinolosta.

Mitä ei tiedä sitä ei kaipaa. En osaa kaivata serkkuja tai sisaruksia kun niitä ei minulla ole elämässäni ollut.

ei sisarruksia ei serkkuja, toinen vanhemmista kuollut, ei tätejä, ei setiä, isovanhemmat kuolleet. Muusta ei tiedä, pidän yksinolosta ( on kyllä perhe), joskus kyllä kateellisena katselen kun kaverien lapset reissaa serkunparvessa ;/ meillä on 2 lasta, niilläkään ei ole serkkuja. 

Hyvä puoli on se etten kärsi yksinäisyydestä, mulle se on se oikea olotila olla yksin. En ole tottunut saamaan apua tai tukea mistään niin ei sen puute ole mikään ongelma. 

Mulla on vanhemmat, isovanhemmat, tädit ja niiden hauskat miehet. Tässä ehdi mitään sisaruksia ja serkkuja kaipaamaan. Ystäviä tietty myös.

Minulla on samanikäinen serkku, joka on vihannut minua kuin ruttoa syntymästä asti. Kun joskus harvoin tapasimme mummolla, oli yhtä tuskaa, kun meidän käskettiin leikkiä yhdessä. Tavallisesti serkku rikkoi tahallaan leluni tai potkaisi uuden palloni puuhun niin korkealle, ettei sitä saanut enää alas. En tiedä, mistä moinen viha johtui. "Onneksi" vanhempani riitaantui sisarensa kanssa niin, että heidän välinsä meni lopullisesti katki eikä minun tarvinnut enää kitua serkun seurassa. Itse olen solminut nyt aikuisena välini uudelleen tätiini, mutta serkku kohtelee minua edelleen kuin ilmaa, esim. ei tervehdi, vaikka kadulla tulee vastaan.

Ystävillä olen täyttänyt sukulaisten paikan, jos minulla nyt on jotain tarvetta ollut oman sukupolveni ihmisiin yhteyttä saada. En tunne jääneeni mistään paitsi.

Minun suvussani sisarukset ja serkut ovat läheisiä ja todella tuki ja turva. Sosiaalinen pääoma on merkittävää. Ei se toki mikään itsestäänselvyys ole.

Missä niiden serkkujen kanssa nykyisin ihmiset on tekemisissä? T: ainoan lapsen äiti, jonka lapsella on yksi serkku eri mantereella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, minulla on sisarus ja ainakin 25 serkkua ja nykyään varmaan 50 serkun lasta enkä ole koskaan ollut läheinen kenenkään noista kanssa. Viimeksi serkkuja nähnyt varmaan 20 v sitten.

Voisitko kuvitella elämää ilman sisarustasi?

Ei tarvitse kuvitella, sillä hän ei ole millään lailla läsnä elämässäni. Olemme ihan hyvissä väleissä, mutta meillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin vanhemmat (joista toinen on kuollut). Vaihdamme muutaman sanan smaltalkia jouluisin ja juhannuksina. Suhde on vähän kuin saman firman toisessa toimipisteessä toimivan kollegan kanssa.

Minuakin kiinnostaisi tämä. Omalla lapsella ei ole sisaruksia, serkkuja eikä tätejä/setiä (olemme miehen kanssa molemmat ainoita lapsia). Tunnen tästä kamalaa syyllisyyttä, vaikken voi asialle mitään. Mietin vain, tuleeko lapsemme kärsimään sukulaisten puutteesta kauheasti?!

Ei se herkkua ole. Lapsena oli lomilla aina tylsää ja lihoin tekemisen puutteessa Läskiksi. Myöhemmin laihdutin mutta nyt yli 35-vuotiaana kun ei ole mitään sosiaalista elämää, bileitä joissa näyttää hyvältä tms. ja kaikki muutenkin olettaa että olen vanha ja ruma niin olen lihonut taas ylipainoiseksi. Ystäviä oli mutta ei ole enää kun menivät perheellistymään. Olen aina ollut hyvin suvaitsematon ja tykkään lähinnä vain itseni kaltaisista ihmisistä.Vihaan lapsia, enkä tykkää perheellisistä, vanhuksista, parikymppisistä enkä nelikymppisistä tai muista vanhemmista ihmisistä varmaan myös kostoksi tylsästä lapsuudestani jonka vietin aikuisten seurassa. Olen tympeä ikisinkku 35v ja ihan tyytyväinen yksineläjä varsinkin kun ei ole enää muuta kuin varattua, rumaa ja käytettyä tarjolla eikä kiinnosta alkaa minkään pariskunnan sängynlämmittäjäksi, tai varsinkaan uusperheelliseksi Hyi!