Vaativa persoonallisuus

Vertaistukea en osaa antaa, kun mitään diagnoosia minulla ei ole. Mutta paljon tunnistan vaativan persoonallisuuden piirteitä itsessäni ja ymmärrän hyvin sen tavallistakin elämää rajoittavan vaikutuksen opiskeluista ja työelämästä nyt puhumattakaan. Ja kun lapsia on, miettii omia piirteitään ja käytöstään kahta kauheammin... Onko sinulla terpaeutta tmv. ammattilaista tukena tässä? Voisihan asian ottaa puheeksi myös lasten kouluhenkilökunnan kautta tai nlassa?

Minulla on testien mukaan kuulemma paljon vaativan persoonallisuuden piirteitä. Olen myös täydellinen alisuoriutuja, vaikka koulussa pärjäsin loistavasti. Kolme lasta minulla ja miehelläni on. En osaa analysoida sitä miten persoonallisuusongelmani ovat lapsiin vaikuttaneet. He ovat kaikki aikuisia opiskelijoita ja tuntuvat aika paljon rennommilta kuin mitä itse olen ikinä ollut. 

Vierailija kirjoitti:

Vertaistukea en osaa antaa, kun mitään diagnoosia minulla ei ole. Mutta paljon tunnistan vaativan persoonallisuuden piirteitä itsessäni ja ymmärrän hyvin sen tavallistakin elämää rajoittavan vaikutuksen opiskeluista ja työelämästä nyt puhumattakaan. Ja kun lapsia on, miettii omia piirteitään ja käytöstään kahta kauheammin... Onko sinulla terpaeutta tmv. ammattilaista tukena tässä? Voisihan asian ottaa puheeksi myös lasten kouluhenkilökunnan kautta tai nlassa?

En ole halunnut hakea omaa terapeuttia koska en jaksa ajatellakaan jaksavani sitoutua terapiaan. Olemme perheneuvolan asiakkaita, koska halusimme tukea lapsia pärjäämään masennukseni kanssa, mutta vertaistukea sielläkään ei osata antaa.

Mies tänään sanoi, että oli onni että sain diagnoosin koska moni asia selittyi sillä, eikä ollutkaan kyse minun ”itsekkyydestäni” :D Itse myös koen diagnoosin olleen itselleni tärkeä, koska se vasta herätti ajattelemaan että vika ei ehkä olekaan siinä että olen huono ja saamaton.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on testien mukaan kuulemma paljon vaativan persoonallisuuden piirteitä. Olen myös täydellinen alisuoriutuja, vaikka koulussa pärjäsin loistavasti. Kolme lasta minulla ja miehelläni on. En osaa analysoida sitä miten persoonallisuusongelmani ovat lapsiin vaikuttaneet. He ovat kaikki aikuisia opiskelijoita ja tuntuvat aika paljon rennommilta kuin mitä itse olen ikinä ollut. 

Tuo kuulostaa lohdulliselle! Onko sinun ollut vaikea olla vahingossa vaatimatta lapsilta liikaa? Huomasin että oli oikeasti vaikea purra kieltä kun lapsi toi ihan ensimmäisen matikankokeensa kotiin ja siinä oli virhe. Virhe tosin oli minusta enemmän kysymyksenasettelussa, mutta oli jotenkin älyttömän vaikea kehua lasta varauksettomasti jotta hän olisi itse tyytyväinen vaikka minä halusin vain käydä läpi sitä virhettä ettei se vain toistuisi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on testien mukaan kuulemma paljon vaativan persoonallisuuden piirteitä. Olen myös täydellinen alisuoriutuja, vaikka koulussa pärjäsin loistavasti. Kolme lasta minulla ja miehelläni on. En osaa analysoida sitä miten persoonallisuusongelmani ovat lapsiin vaikuttaneet. He ovat kaikki aikuisia opiskelijoita ja tuntuvat aika paljon rennommilta kuin mitä itse olen ikinä ollut. 

Tuo kuulostaa lohdulliselle! Onko sinun ollut vaikea olla vahingossa vaatimatta lapsilta liikaa? Huomasin että oli oikeasti vaikea purra kieltä kun lapsi toi ihan ensimmäisen matikankokeensa kotiin ja siinä oli virhe. Virhe tosin oli minusta enemmän kysymyksenasettelussa, mutta oli jotenkin älyttömän vaikea kehua lasta varauksettomasti jotta hän olisi itse tyytyväinen vaikka minä halusin vain käydä läpi sitä virhettä ettei se vain toistuisi!

On ollut vaikeaa. Myös ihan jo siksi, että olen pelännyt suunnattomasti, että lapsille käy kuten minulle ja he syrjäytyvät. Uskoisin, että en ole tätä piirrettä kyennyt lapsilta peittämään, mutta kaikessa on aina avuksi tullut puhuminen. Meillä on aina puhuttu paljon ja lapset ovat vielä aikuisinakin läheisiä meille vanhemmilleen. Siitä on myös ollut hyötyä, että mieheni on rento ja iloinen luonne, joten hän tasapainottaa minun luonnettani. Nykyisin lapset osaavat hyvin jo nauraa ja sanoa, että annahan mamma olla.

Sinulla on persoonallisuushäiriö. Ne on ikäviä käyttäytymisen piirteitä eikä mikään geeneissä oleva vika tai sairaus. Lapsesi ei voi periä sitä sinulta, mutta voit kyllä aiheuttaa hänelle sen kohtuuttomilla vaatimuksilla. Minulla on ollut aikoinaan se diagnosoituna ja kuntoutin itseni pois siitä. Se on täysin mahdollista koska kyseessä on vain kiusallinen tapa ja sinä itse voit itsesi siitä myös vapauttaa. Ala tehdä asioita väärin. Jätä kesken ja jää niihin ahdistuksen tunteisiin tutkimaan tilannetta ja mitä seuraa kun et suoriudu jostain täydellisesti. Opettele sanomaan "tämä riittää". Anna vastuuta muille, pyydä apua, ole hiljaa, anna asioiden mennä pakottamatta, luovu hallinnasta, opi sietämään kesken-eräisyyttä, virheellisyyttä jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on testien mukaan kuulemma paljon vaativan persoonallisuuden piirteitä. Olen myös täydellinen alisuoriutuja, vaikka koulussa pärjäsin loistavasti. Kolme lasta minulla ja miehelläni on. En osaa analysoida sitä miten persoonallisuusongelmani ovat lapsiin vaikuttaneet. He ovat kaikki aikuisia opiskelijoita ja tuntuvat aika paljon rennommilta kuin mitä itse olen ikinä ollut. 

Tuo kuulostaa lohdulliselle! Onko sinun ollut vaikea olla vahingossa vaatimatta lapsilta liikaa? Huomasin että oli oikeasti vaikea purra kieltä kun lapsi toi ihan ensimmäisen matikankokeensa kotiin ja siinä oli virhe. Virhe tosin oli minusta enemmän kysymyksenasettelussa, mutta oli jotenkin älyttömän vaikea kehua lasta varauksettomasti jotta hän olisi itse tyytyväinen vaikka minä halusin vain käydä läpi sitä virhettä ettei se vain toistuisi!

On ollut vaikeaa. Myös ihan jo siksi, että olen pelännyt suunnattomasti, että lapsille käy kuten minulle ja he syrjäytyvät. Uskoisin, että en ole tätä piirrettä kyennyt lapsilta peittämään, mutta kaikessa on aina avuksi tullut puhuminen. Meillä on aina puhuttu paljon ja lapset ovat vielä aikuisinakin läheisiä meille vanhemmilleen. Siitä on myös ollut hyötyä, että mieheni on rento ja iloinen luonne, joten hän tasapainottaa minun luonnettani. Nykyisin lapset osaavat hyvin jo nauraa ja sanoa, että annahan mamma olla.

Ihana kuulla! Meillä esikoinen on aika totinen ja tuntuu stressaavan helposti, kuopus on jotenkin kovempi ja ”kestävämpi”. Mies on joutunut olemaan aika kova kurinpitäjä koska ison osan lasten pikkulapsiajasta olin vakavasti masentunut ja poissa pelistä. Minusta olisi hirveää että esikoinen olisi yhtä vaativa itseään kohtaan kuin minäkin, vaikka olen koittanut suojella heitä tältä. En ole kertonut lapsille diagnoosistani, enkä koe että se tässä vaiheessa hyödyttäisikään. Ulkonäöstä (minulla on syömishäiriö) ei ole ikinä puhuttu negatiivisesti, eikä ruokaan asetettu mitään tunteita. Kuitenkin arjessa näkyvistä jutuista huomaan, että jotain on läikkynyt lapseenkin, esikoinen on tarkka yksityiskohdista, paimentaa helposti muitakin ”kanaemona” ja huolehtii kovasti että asiat ”tehdään oikein”.

Vierailija kirjoitti:

Sinulla on persoonallisuushäiriö. Ne on ikäviä käyttäytymisen piirteitä eikä mikään geeneissä oleva vika tai sairaus. Lapsesi ei voi periä sitä sinulta, mutta voit kyllä aiheuttaa hänelle sen kohtuuttomilla vaatimuksilla. Minulla on ollut aikoinaan se diagnosoituna ja kuntoutin itseni pois siitä. Se on täysin mahdollista koska kyseessä on vain kiusallinen tapa ja sinä itse voit itsesi siitä myös vapauttaa. Ala tehdä asioita väärin. Jätä kesken ja jää niihin ahdistuksen tunteisiin tutkimaan tilannetta ja mitä seuraa kun et suoriudu jostain täydellisesti. Opettele sanomaan "tämä riittää". Anna vastuuta muille, pyydä apua, ole hiljaa, anna asioiden mennä pakottamatta, luovu hallinnasta, opi sietämään kesken-eräisyyttä, virheellisyyttä jne.

Sille on itseasiassa altistavia geenejä ja tietynlainen kasvatus altistaa sille. Olen varma että tarkoitat hyvää, mutta tuo on vähän sama kuin sanoisi masentuneelle että ota itseäsi niskasta kiinni ja ajattele positiivisesti. Samaa mieltä olen toki siitä, että oireita voi pikkuhiljaa vähentää muuttamalla omia ajatusmallejaan, mutta ei se ihan nappia painamalla sentään toimi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on testien mukaan kuulemma paljon vaativan persoonallisuuden piirteitä. Olen myös täydellinen alisuoriutuja, vaikka koulussa pärjäsin loistavasti. Kolme lasta minulla ja miehelläni on. En osaa analysoida sitä miten persoonallisuusongelmani ovat lapsiin vaikuttaneet. He ovat kaikki aikuisia opiskelijoita ja tuntuvat aika paljon rennommilta kuin mitä itse olen ikinä ollut. 

Tuo kuulostaa lohdulliselle! Onko sinun ollut vaikea olla vahingossa vaatimatta lapsilta liikaa? Huomasin että oli oikeasti vaikea purra kieltä kun lapsi toi ihan ensimmäisen matikankokeensa kotiin ja siinä oli virhe. Virhe tosin oli minusta enemmän kysymyksenasettelussa, mutta oli jotenkin älyttömän vaikea kehua lasta varauksettomasti jotta hän olisi itse tyytyväinen vaikka minä halusin vain käydä läpi sitä virhettä ettei se vain toistuisi!

On ollut vaikeaa. Myös ihan jo siksi, että olen pelännyt suunnattomasti, että lapsille käy kuten minulle ja he syrjäytyvät. Uskoisin, että en ole tätä piirrettä kyennyt lapsilta peittämään, mutta kaikessa on aina avuksi tullut puhuminen. Meillä on aina puhuttu paljon ja lapset ovat vielä aikuisinakin läheisiä meille vanhemmilleen. Siitä on myös ollut hyötyä, että mieheni on rento ja iloinen luonne, joten hän tasapainottaa minun luonnettani. Nykyisin lapset osaavat hyvin jo nauraa ja sanoa, että annahan mamma olla.

Ihana kuulla! Meillä esikoinen on aika totinen ja tuntuu stressaavan helposti, kuopus on jotenkin kovempi ja ”kestävämpi”. Mies on joutunut olemaan aika kova kurinpitäjä koska ison osan lasten pikkulapsiajasta olin vakavasti masentunut ja poissa pelistä. Minusta olisi hirveää että esikoinen olisi yhtä vaativa itseään kohtaan kuin minäkin, vaikka olen koittanut suojella heitä tältä. En ole kertonut lapsille diagnoosistani, enkä koe että se tässä vaiheessa hyödyttäisikään. Ulkonäöstä (minulla on syömishäiriö) ei ole ikinä puhuttu negatiivisesti, eikä ruokaan asetettu mitään tunteita. Kuitenkin arjessa näkyvistä jutuista huomaan, että jotain on läikkynyt lapseenkin, esikoinen on tarkka yksityiskohdista, paimentaa helposti muitakin ”kanaemona” ja huolehtii kovasti että asiat ”tehdään oikein”.

Minulla on myös vakava syömishäiriö, joten lasten kanssa olen tehnyt niin, että olen tehnyt ruoan ja lapset ovat syöneet mitä ovat syöneet. Minä en ole puuttunut heidän syömisiinsä millään lailla. Jokainen heistä syö normaalisti ja on normaalipainoinen. 

Jossain vaiheessa meillä tuli eteen se vaihe, jossa oli pakko selittää lapsille, että on asioita, jotka tekevät minun elämästäni haastavaa. Ei se ollut mikään iso juttu, sillä ihmisillä nyt on milloin mitäkin, syöpää diabetesta tai masennusta jne. Lapset ovat kyllä aika kilttejä minulle. Heistä kasvoi mukavia aikuisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on testien mukaan kuulemma paljon vaativan persoonallisuuden piirteitä. Olen myös täydellinen alisuoriutuja, vaikka koulussa pärjäsin loistavasti. Kolme lasta minulla ja miehelläni on. En osaa analysoida sitä miten persoonallisuusongelmani ovat lapsiin vaikuttaneet. He ovat kaikki aikuisia opiskelijoita ja tuntuvat aika paljon rennommilta kuin mitä itse olen ikinä ollut. 

Tuo kuulostaa lohdulliselle! Onko sinun ollut vaikea olla vahingossa vaatimatta lapsilta liikaa? Huomasin että oli oikeasti vaikea purra kieltä kun lapsi toi ihan ensimmäisen matikankokeensa kotiin ja siinä oli virhe. Virhe tosin oli minusta enemmän kysymyksenasettelussa, mutta oli jotenkin älyttömän vaikea kehua lasta varauksettomasti jotta hän olisi itse tyytyväinen vaikka minä halusin vain käydä läpi sitä virhettä ettei se vain toistuisi!

On ollut vaikeaa. Myös ihan jo siksi, että olen pelännyt suunnattomasti, että lapsille käy kuten minulle ja he syrjäytyvät. Uskoisin, että en ole tätä piirrettä kyennyt lapsilta peittämään, mutta kaikessa on aina avuksi tullut puhuminen. Meillä on aina puhuttu paljon ja lapset ovat vielä aikuisinakin läheisiä meille vanhemmilleen. Siitä on myös ollut hyötyä, että mieheni on rento ja iloinen luonne, joten hän tasapainottaa minun luonnettani. Nykyisin lapset osaavat hyvin jo nauraa ja sanoa, että annahan mamma olla.

Ihana kuulla! Meillä esikoinen on aika totinen ja tuntuu stressaavan helposti, kuopus on jotenkin kovempi ja ”kestävämpi”. Mies on joutunut olemaan aika kova kurinpitäjä koska ison osan lasten pikkulapsiajasta olin vakavasti masentunut ja poissa pelistä. Minusta olisi hirveää että esikoinen olisi yhtä vaativa itseään kohtaan kuin minäkin, vaikka olen koittanut suojella heitä tältä. En ole kertonut lapsille diagnoosistani, enkä koe että se tässä vaiheessa hyödyttäisikään. Ulkonäöstä (minulla on syömishäiriö) ei ole ikinä puhuttu negatiivisesti, eikä ruokaan asetettu mitään tunteita. Kuitenkin arjessa näkyvistä jutuista huomaan, että jotain on läikkynyt lapseenkin, esikoinen on tarkka yksityiskohdista, paimentaa helposti muitakin ”kanaemona” ja huolehtii kovasti että asiat ”tehdään oikein”.

Minulla on myös vakava syömishäiriö, joten lasten kanssa olen tehnyt niin, että olen tehnyt ruoan ja lapset ovat syöneet mitä ovat syöneet. Minä en ole puuttunut heidän syömisiinsä millään lailla. Jokainen heistä syö normaalisti ja on normaalipainoinen. 

Jossain vaiheessa meillä tuli eteen se vaihe, jossa oli pakko selittää lapsille, että on asioita, jotka tekevät minun elämästäni haastavaa. Ei se ollut mikään iso juttu, sillä ihmisillä nyt on milloin mitäkin, syöpää diabetesta tai masennusta jne. Lapset ovat kyllä aika kilttejä minulle. Heistä kasvoi mukavia aikuisia.

En pelkää etteivätkö lapset pärjäisi diagnoosini tiedon kanssa, en vain usko että he vielä ymmärtäisivät mitä se tarkoittaa. Uskon kyllä että se kannattaa heille piakkoinkin kertoa, jos sillä voisi edes vähän yrittää estää näiden käytösmallien periytymistä.

Up

Minulla on psykiatrin mukaan persoonani rakenteissa piirteitä, jotka ovat hyvin "rankaisevia, ankaria, häpeää ja syyllisyyttä ruokkivia". Olen ollut aina hyvin ankara itseäni kohtaan, ja viime vuosina valitettavasti myös muita kohtaan. Vaativan persoonallisuuden piirteitä on siis. Vertaistukea kaipaisin minäkin!