Kun sama kasvatus-tyyli jatkuu

Huutamalla kasvatetut. Isäni huusi minulle aina kun menetti malttinsa. Muistan sen häpeän ja pohjattoman surun tunteet, itkin huoneessani aina huudon jälkeen. Syyllistin itseäni ja yritin aina olla se kiltti ihannetyttö isälle.

No nyt kun minulla on lapsi huomaan käyttäytyväni samalla lailla kun isäni. Ainut asia on vaan se, että lapseni uskaltaa näyttää minulle tunteeni mitä en itse lapsena uskaltanut joka vain ruokkii vihantunteitani. Miten hän kehtaa? Miten hän kehtaa pistää vastaan minulle, omalle äidilleen? Vereni kiehuu ja varmaan silmistäni puskee tulen lieskat. Joskus ihan hämmästelen miksi olen niin raivoa täynnä.

En koskaan käytä väkivaltaa enkä puhu rumasti lapselleni, kiukuttelen vain ja joskus huudan. Se johtuu varmasti lapsuudestani. Ja olen alitajuisesti kateellinen lapseni tyylistä miten hän raivooni suhtautuu; hanttiin pistäen ja uhriutuen. Ei niin että ottaisi opiksi ja alistuisi. Minun piti aina alistua isälleni. Ei ollut puhettakaan että olisin pistänyt vastaan.