Sosialidemokratia toimi hyvin niin kauan kun

kapitalistiluokan kurissapito voitiin ulkoistaa Neuvostoliitolle.

Nykyaikainen sosialidemokratia syntyi 1800-luvun lopulla kun vallankumouksellisesta marxilaisesta työväenliikkeestä erosi yksi haara, joka oli sitä mieltä, että kapitalistista talousjärjestelmää ei tarvitse korvata sosialistisella, vaan riittää tehdä pieniä uudistuksia työläisten hyväksi kapitalistisen järjestelmän puitteissa.

Sosialidemokratia pystyy jakamaan hyvinvointia vain siinä määrin kuin kapitalistiluokka sallii

Kun sosialidemokratia ei kyseenalaista kapitalistista talousjärjestelmää, taloudellinen valta jää kapitalistiluokalle ja sosialidemokraattisessa valtiossa poliitikot pystyvät jakamaan kansalle taloudellista hyvinvointia vain siinä määrin kuin kapitalistiluokka sallii.

Tästä kumpuaa sosialidemokraattinen näkemys, että kapitalisteilla ja työläisillä on yhteinen etu: Mitä paremmin kapitalisteilla menee, sitä enemmän siitä tippuu murusia työläisillekin. Ronald Reagan ilmaisi asian aikanaan sanomalla, että kun hevosille ammennetaan kauroja, niin siitä varisee vähän varpusillekin.

Suomessa moni haikailee vanhoja hyviä Kekkosen aikoja

Mikä niissä ajoissa oli niin hyvää verrattuna nykyaikaan? Se, että kapitalistiluokan harjoittama riisto pysyi kohtuuden rajoissa – ei pelkästään Suomessa, vaan koko Länsi-Euroopassa ja jopa Amerikassa asti.

Miksi se riisto pysyi kohtuullisena? Siksi, että Neuvostoliitto muodosti silkalla olemassaolollaan pelotteen länsimaiden kapitalistiluokalle. Kapitalistiluokan pelkona oli se, että jos riisto olisi liian ankaraa, työväenluokka voisi yrittää vallankumousta Neuvostoliiton tuella.

Neuvostoliiton lakkauttaminen poisti kapitalistiluokkaa hillinneen pelotteen

Kun Neuvostoliitto lakkautettiin, länsimaiden kapitalistiluokan ei enää tarvinnut pelätä työväenluokan vallankumousyrityksiä; ilman Neuvostoliiton tukea niillä ei ajateltu olevan menestymisen mahdollisuuksia.