Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia jos mua ei vaivaa mennyt traumaattinen elämä?
10.10.2019 |
Mua on kiusattu pahasti ala-asteella ja senkin jälkeen ajoittain, vanhemmat on käyttäneet henkistä ja fyysistä väkivaltaa, mutta olin kamala pentu, joten tavallaan ymmärrän, joskus se ei ollut kyllä mitenkään oikein. Nykyään ovat mun elämässä hienosti mukana. Ikää mulla on 17 ja ahdistaa se etten ole enää lapsi. Kuitenkin mulle on diagnosoitu ptsd ja identiteettihäiriö, sekä päivässä menee seronilia 20mg ja 200mg ketipinoria. Tuntuu että olen jotenkin immuuni menneisyydelle, kun se ei ollenkaan satuta mua.
Kommentit (21)
Olet sen verran lääkkeissä, ettei tunnu missään. Onko se hyvä vai huono, paha sanoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo on ihan tavallista ettei se tunnu miltään sun ikäisenä.
Olet sellaisessa selviytymistilassa siinä 30v asti, ja vasta sen jälkeen ihmiset yleensä tajuaa mitä niille tapahtui, jos niillä on ollut traumaattinen lapsuus.
On normaalia. Ei eläimetkään murehdi menneitä, mielenterveysongelmien diagnosointi on lähinnä sosiaalista kontrollointia. Elele ihan niin huoletta kuin tuntuu luonnolliselta, kyllä sulla on aikaa elämässä murehtiakin vielä jos joskus siltä tuntuu.
Oot voittanut geenilotossa. Osalla ihmisistä on geenimuoto, jonka kautta ei välttämättä traumatisoidu, osalla taas sellainen muoto että traumatisoituu/masentuu/ahdistuu helpommin.
Mua on kanssa koulukiusattu (ylaaste, paivittain ja koulun jalkeen myos silla kiusaajat asuivat ihan naapurissa) seka fyysisesti etta psyykkisesti. Lisaksi mutsilla oli mun ikavuodet 7-13 vakivaltainen alkoholisti miesystavana, rankaisut oli usein fyysisia plus viikonloppuisin oli pelottavaa olla kotona kun ei koskaan tiennyt milla tuulella se oli. Sen lisaksi h akkasi mutsia viikoittain. Oma isa oli tietysti myos juoppo, siksi mutsi siita erosikin kun olin taaperoikainen.
17-vuotiaana sitten viela mut r*iskattiin Ruotsinlaivalla.
Olen nyt 44 enka ole koskaan kaynyt missaan terapiassa, en koe etta olisin jotenkin traumatisoitunut tuosta eli ei ole ollut tarvetta.
Ihan normaalit korkeakouluopinnot takana, nyt koulutusta vastaava tyo ja hyva parisuhde. Ja asun ulkomailla, sopeutuminen uuteen kulttuuriin ja uusien ystavien hankkiminen meni niinikaan suht vaivattomasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos sinulla on diagnosoitu ptsd niin luulisi että voit huonosti, tai tukahdutat kokonaan huonosti voimisen tunteettomuuteen. Oletko eri vai samaa mieltä diagnoosista? Tarvitsetko mielestäsi lääkkeitä?
Kyllä mä ilman lääkkeitä voin tosi huonosti. Ja ennen lääkitystä kyllä välillä sainkin iltaisin "kohtauksia" traumoista johtuen. Enää ne ei tunnu miltään.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Olet sen verran lääkkeissä, ettei tunnu missään. Onko se hyvä vai huono, paha sanoa.
Musta ei edes tunnu että olen "lääkkeissä", vaikka onhan nuo aika kovat setit. :D
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuo on ihan tavallista ettei se tunnu miltään sun ikäisenä.
Olet sellaisessa selviytymistilassa siinä 30v asti, ja vasta sen jälkeen ihmiset yleensä tajuaa mitä niille tapahtui, jos niillä on ollut traumaattinen lapsuus.
Musta tuntuu että olen elänyt jo nuo traumat.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Oot voittanut geenilotossa. Osalla ihmisistä on geenimuoto, jonka kautta ei välttämättä traumatisoidu, osalla taas sellainen muoto että traumatisoituu/masentuu/ahdistuu helpommin.
En ole. Mt-ongelmia ala-asteesta lähtien.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se tulee sitten aikuisena jossain vaiheessa vastaan. Itsekin purin kiusaamisen, fyysisen ja henkisen väkivallan, pettymykset, seksuaalisen hyväksikäytön ja vaikka mitä muuta vasta 27-vuotiaana.
Toki sinun iässäsi olin samoissa tiloissa, lääkitys oli kohdillaan, kaverit kivoja ja ns. kiire elää. Ei ehtinyt liikaa miettiä mitä elämässä olisi voinut käydä tosin. Nyt kolmekymppisenä olen tehnyt asioiden kanssa jonkinasteisen rauhan, kun olen elämässäni sellaisessa kohtaa missä nyt mielelläni olisinkin, eikä taaksepäin tarvitse palata.
treffit kirjoitti:
Mua on kanssa koulukiusattu (ylaaste, paivittain ja koulun jalkeen myos silla kiusaajat asuivat ihan naapurissa) seka fyysisesti etta psyykkisesti. Lisaksi mutsilla oli mun ikavuodet 7-13 vakivaltainen alkoholisti miesystavana, rankaisut oli usein fyysisia plus viikonloppuisin oli pelottavaa olla kotona kun ei koskaan tiennyt milla tuulella se oli. Sen lisaksi h akkasi mutsia viikoittain. Oma isa oli tietysti myos juoppo, siksi mutsi siita erosikin kun olin taaperoikainen.
17-vuotiaana sitten viela mut r*iskattiin Ruotsinlaivalla.
Olen nyt 44 enka ole koskaan kaynyt missaan terapiassa, en koe etta olisin jotenkin traumatisoitunut tuosta eli ei ole ollut tarvetta.
Ihan normaalit korkeakouluopinnot takana, nyt koulutusta vastaava tyo ja hyva parisuhde. Ja asun ulkomailla, sopeutuminen uuteen kulttuuriin ja uusien ystavien hankkiminen meni niinikaan suht vaivattomasti.
Voiko niin olla että turruit tuohon jo niin nuorena, ettei myöhemmin tunnu miltään? Mielen keino selvitä?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hmmm. Tuo on varmaan kovin henkilökohtaista. Minäkin koen että omat elämäni vaikeudet ovat tehneet minusta sinnikkään, empaattisen, kiitollisen. Lapsuus ja nuoruus tuntuu aivan totaalisen eri elämiätä, kuin jonkun toisen henkilön ja onhan ne tavallaan: se oli silloin, nyt on nyt, olen muuttunut myös itse ihmisenä jne. Teen nykyään aivan täysin erilaiset ratkaisut suhteessa omaan lapseeni, hän elää aivan erilaista elämää kuin minä aikoinaan. Mut siis en edes käyttäisi sanaa Turtunut. Tuskin se sitä on. Et sinä varmaan hyväksy huonoja asioita elämääsi nyt ja valitset itse eri lailla ja paremmin, jos vain voit, sillä kokemuksella mitä sinulla on nyt, jos joutuisit sellaisia valintoja tekemään (et hakkaisi, ryyppäisi jne jne). Turtuminen olisi tavallaan sitä, että hyväksyisit kaiken tuollaisen sinun elämääsi nytkin, jos se olisi tullakseen, tai et huomaisi elämässäsi kaikkea hyvää. Minusta kuulostaa aivan siltä, että olisit osannut ottaa etäisyyttä kokemaasi. Ja se on mielestäni avain mielen eheyttämiseen. Lue esim. Viktor Frankl:ia. Ja lääkkeistä. Ei se ole mitenkään jalompaa tai parempaa elää ilman lääkkeitä esim. Jokainen hoitaa asiansa miten parhaakseen näkee. Tsemppiä! <3 <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos sinulla on diagnosoitu ptsd niin luulisi että voit huonosti, tai tukahdutat kokonaan huonosti voimisen tunteettomuuteen. Oletko eri vai samaa mieltä diagnoosista? Tarvitsetko mielestäsi lääkkeitä?
Kyllä mä ilman lääkkeitä voin tosi huonosti. Ja ennen lääkitystä kyllä välillä sainkin iltaisin "kohtauksia" traumoista johtuen. Enää ne ei tunnu miltään.
Ap
Lääkkeet pitävät oireita poissa?
Toisaalta lääkkeethän eivät saa ihmistä unohtamaan, mitä on tapahtunut, vaikka ne voivatkin viedä tai lieventää muistoihin liittyviä tunnereaktioita. Ehkä se saa kokemaan, ettei menneisyys vaivaa? Silloin kokee niiden olevan vain puhtaita faktoja, jotka eivät nostata suuria reaktioita tässä hetkessä?
Toisaalta ihmiset ovat tässäkin erilaisia. Jos sinua eivät menneet ikävät kokemukset vaivaa, niin sehän on hyvä. Minusta siitä ei kannata tehdä ongelmaa itsessään.
Minuakin on koulukiusattu, ja kärsin siitä aikoinaan paljon, mutta eivät ne menneisyyden kokemukset ole minua enää pitkään aikaan vaivanneet, tosin olen jo 4-kymppinen.
Uskon että ihmisen mielessä on myös suojaavia mekanismeja traumakokemuksiin liittyen. Traumamuistot voivat tulla käsiteltäviksi pieninä annoksina.
Hyvää jatkoa!
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
treffit kirjoitti:
Mua on kanssa koulukiusattu (ylaaste, paivittain ja koulun jalkeen myos silla kiusaajat asuivat ihan naapurissa) seka fyysisesti etta psyykkisesti. Lisaksi mutsilla oli mun ikavuodet 7-13 vakivaltainen alkoholisti miesystavana, rankaisut oli usein fyysisia plus viikonloppuisin oli pelottavaa olla kotona kun ei koskaan tiennyt milla tuulella se oli. Sen lisaksi h akkasi mutsia viikoittain. Oma isa oli tietysti myos juoppo, siksi mutsi siita erosikin kun olin taaperoikainen.
17-vuotiaana sitten viela mut r*iskattiin Ruotsinlaivalla.
Olen nyt 44 enka ole koskaan kaynyt missaan terapiassa, en koe etta olisin jotenkin traumatisoitunut tuosta eli ei ole ollut tarvetta.
Ihan normaalit korkeakouluopinnot takana, nyt koulutusta vastaava tyo ja hyva parisuhde. Ja asun ulkomailla, sopeutuminen uuteen kulttuuriin ja uusien ystavien hankkiminen meni niinikaan suht vaivattomasti.
No tuossapa voikin olla se avain, sinulla on riittävä fyysinen ja henkinen välimatka sekä nykyinen hyvä elämä.
Vaikea sanoa. Jos kaikki tapahtuneet asiat ja niihin liittyvät tunteet on jo perin pohjin tutkittu ja käyty läpi, niin ehkä niitä ei ole tarvetta ajatella. Sitä vain on joskus vaikea tietää, onko asiat todella käsitelty loppuun vai onko sittenkin vielä jotain, mikä on vain lakaistu maton alle. Aika näyttää.
Minulla asiat tulivat käsittelyyn noin 35-vuotiaana.
Itsenäistyin varhain, oireilin ahdistuksella ja muokkasin itselleni oman näköisen elämän. Ei olisi alkuun arvannut, mutta olen ihan menestynyt.
Nyt vain elämässä eteenpäin ja asiat käsittelyyn sitä mukaa kuin ne tulevat. Tsemppiä!
Mä olen saman kokenut kuin ap, tänään täytin 29-v. Sama lääke on ja terapiassa olen käynyt muutaman kerran, mutta en kokenut sen jatkamista tarpeelliseksi. Joillekin riittää kun on ympärillä luotettavia ihmisiä ja joidenkin luonne on vaan sellainen, että pystyy jättämään menneet taakseen ja menemään eteenpäin. Toki ilman lääkitystä en olisi parantunut paniikkihäiriöstä.
Sen myönnän että hieman tunnen katkeruutta siitä, että pahimmasta kiusaajastani tuli ison firman hyväpalkkainen markkinointipäällikkö jo hyvin nuorella iällä.
Vierailija kirjoitti:
Oot voittanut geenilotossa. Osalla ihmisistä on geenimuoto, jonka kautta ei välttämättä traumatisoidu, osalla taas sellainen muoto että traumatisoituu/masentuu/ahdistuu helpommin.
Mutta heillä ei ole kyseisiä diagnooseja.
Vierailija kirjoitti:
Olet sen verran lääkkeissä, ettei tunnu missään. Onko se hyvä vai huono, paha sanoa.
Kiusaaminen tuhoaa ihmisen aivan solutasolta ja jopa lyhytaikainen kiusaaminen voi pilata mm. aivojen välittäjäainetoiminnan sekä elimistön puolustusmekanismit. Mä itse olen koko ajan kipeänä. Koulu- ja työpaikkakiusaamista takana yhteensä 27 vuotta. Susta tulee sairas kroonikko joka ei yksinkertaisesti selviä hengissä ilman lääkkeitä.
Kiusaamisesta pitäisi aina joutua vankilaan.
Jos sinulla on diagnosoitu ptsd niin luulisi että voit huonosti, tai tukahdutat kokonaan huonosti voimisen tunteettomuuteen. Oletko eri vai samaa mieltä diagnoosista? Tarvitsetko mielestäsi lääkkeitä?