Vanhemmat eivät koskaan kysy mitään

Up

Juuri eilen kävin keskustelua asiasta siskoni kanssa. Meidän vanhemmat eivät osoita mitään mielenkiintoa lastensa asioihin. Ollaan paljon sua vanhempia, mutta tilanne on ollut aina sama. Todella ankeaa ja surullista. En käsitä. Soitan äidilleni pari kertaa kuussa, mutta hän ei soittaisi varmaan kuukausiin. Tai tulisi whatsapp-viesti, jossa kerrotaan säätila ja terveisiä.

Joo sama, ei ne olleet ikinä kiinnostuneita. Ei peruskoulussa, lukiossa tai yliopistossa. Jos jotain yritti itse kertoa, tuli aina vaan paha mieli kun puheenaihetta vaihdettiin välittömästi, tai tuli jokin mitätöinti tms takaisin... Sama kyllä ulottui koulumaailman ulkopuolellekin, yhtä vähän mielenkiintoa oli mihinkään mun asioihin.

En ole enää tekemisissä, eivät näy kaipaavan.

Miten sulla menee?

Vanhempasi on kateellisia, kun eivät itse käyneet lukiota ja toiseksi eivät osaa puhua siitä mitään kun ei ole omaa kokemusta?

Miksi roikutte tällaisissa vanhemmissa? Perintörahojako kärkytte vai miksi sietää paskaa kohtelua?

Vierailija kirjoitti:

Miksi roikutte tällaisissa vanhemmissa? Perintörahojako kärkytte vai miksi sietää paskaa kohtelua?

Minulla tulisi ihan sietämätön ikävä äitiä. :(

(Perintöä ei ole tiedossa.)

Olen pahoillani puolestasi. Ymmärrän, miltä sinusta tuntuu, koska meillä oli samanlaista. Onko sinulla ketään muuta läheistä aikuista, jolle voisit puhua?

Meillä on sama juttu. Olemne muuten hyvissä väleissä, mutta puhumme säästä ja uutisaiheista. Vanhempani eivät kysy koskaan meidän kuulumisia ja heille ei pysty puhua mistään vakavasta. Lapsuudessani harrastettiin mykkäkoulua ongelmatilanteissa. En ole saanut koskaan mitään henkistä tukea kotoa. Meillä ei halata eikä näytetä mitään välittämistä. Vanhempani ovat sosiaalisesti rajoittuneita ja vähän erakkotyyppejä. Emme käyneet ikinä missään kylässä, eikä kummallakaan vanhemmistani ole yhtään ystäviä. Sukuun ei ole pidetty yhteyttä sen jälkeen, kun isovanhempani kuolivat.

Itselläni on etenevä sairaus, eivätkä vanhempani kysy siitäkään koskaan. Jos kerron olevani menossa tutkimuksiin, kukaan ei kysele mitään jälkeen päin. Ärsyttää, että vanhempiani ei kiinnosta yhtään.

Yksi sisaruksistani viil te li teininä ja kulki kotona ihan avoimesti käsivarret täynnä jälkiä. Kukaan ei sanonut mitään. Äiti vältteli katsomasta ja vaihtoi puheenaihetta.

Työkavereissani on paljon vanhempieni ikäisiä ja harmittaa aina kuunnella, miten lämpimästi he kertovat lapsistaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen pahoillani puolestasi. Ymmärrän, miltä sinusta tuntuu, koska meillä oli samanlaista. Onko sinulla ketään muuta läheistä aikuista, jolle voisit puhua?

Meillä on sama juttu. Olemne muuten hyvissä väleissä, mutta puhumme säästä ja uutisaiheista. Vanhempani eivät kysy koskaan meidän kuulumisia ja heille ei pysty puhua mistään vakavasta. Lapsuudessani harrastettiin mykkäkoulua ongelmatilanteissa. En ole saanut koskaan mitään henkistä tukea kotoa. Meillä ei halata eikä näytetä mitään välittämistä. Vanhempani ovat sosiaalisesti rajoittuneita ja vähän erakkotyyppejä. Emme käyneet ikinä missään kylässä, eikä kummallakaan vanhemmistani ole yhtään ystäviä. Sukuun ei ole pidetty yhteyttä sen jälkeen, kun isovanhempani kuolivat.

Itselläni on etenevä sairaus, eivätkä vanhempani kysy siitäkään koskaan. Jos kerron olevani menossa tutkimuksiin, kukaan ei kysele mitään jälkeen päin. Ärsyttää, että vanhempiani ei kiinnosta yhtään.

Yksi sisaruksistani viil te li teininä ja kulki kotona ihan avoimesti käsivarret täynnä jälkiä. Kukaan ei sanonut mitään. Äiti vältteli katsomasta ja vaihtoi puheenaihetta.

Työkavereissani on paljon vanhempieni ikäisiä ja harmittaa aina kuunnella, miten lämpimästi he kertovat lapsistaan.

Ei minulla oikeastaan ole ketään läheisiä, ”oikeasti aikuisia” ihmisiä. Ainoa läheinen aikuinen on päälle kaksikymppinen ystävä.

Kuvauksesi vanhemmistasi kuulostaa ihan minunkin vanhemmiltani! Tosi paljon tsemppiä sulle (ja toki muillekin täällä)!

Ja kiitos tosiaan kaikille kivoista viesteistä. Kamalaa kuulla, että teistäkin joillain on samanlaisia kokemuksia :(

Ap

Minulla. Myös appivanhemmat samanlaisia. Heitä ei kiinnosta edes syntymävuoteni, mutta he odottavat minun kyllä muistavan toisen nimen nimipäivänsä ja hääpäivänsä jne.

Toisaalta vanhemmat voivat olla liiankin kiinnostuneita koulunkäynnistä/opiskeluista. Isäni oli kannustavalla tavalla kiinnostunut, äitini taas vaativalla tavalla... tyyliin noin vähällä lukemisella 9, miksi et lue enemmän ja saa 10.

Olin preppauskursseilla toisella paikkakunnalla, kun yo tulokset tulivat. Äitini oli luonnollisesti ihan pyytämättä käynyt katsomassa tulokset ja samalla ottanut selvää kuinka monen pisteen päähän jäin seuraavasta arvosanasta, itse kysyin tulokseni hyvältä ystävältäni, enkä kysynyt tarkempia pisterajoja.

Äitini myöhemmin läväytti päin näköä tiedon kahden aineen jääneen yhden pisteen päähän L:stä... ajatella vaan 1 piste.

Näistä oppineen toimin oman lapseni kanssa toisin.

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta vanhemmat voivat olla liiankin kiinnostuneita koulunkäynnistä/opiskeluista. Isäni oli kannustavalla tavalla kiinnostunut, äitini taas vaativalla tavalla... tyyliin noin vähällä lukemisella 9, miksi et lue enemmän ja saa 10.

Olin preppauskursseilla toisella paikkakunnalla, kun yo tulokset tulivat. Äitini oli luonnollisesti ihan pyytämättä käynyt katsomassa tulokset ja samalla ottanut selvää kuinka monen pisteen päähän jäin seuraavasta arvosanasta, itse kysyin tulokseni hyvältä ystävältäni, enkä kysynyt tarkempia pisterajoja.

Äitini myöhemmin läväytti päin näköä tiedon kahden aineen jääneen yhden pisteen päähän L:stä... ajatella vaan 1 piste.

Näistä oppineen toimin oman lapseni kanssa toisin.

Totta, ei tuollainen kyttääminenkään hyvästä ole, mutta suoraan sanottuna toivoisin vanhempieni olevan mieluummin tuollaisia kuin täysin epäkiinnostuneita!

Ap