Olematon äitisuhde, mistä jään paitsi?

Itse muistan ajatelleeni äidin kuollessa, että nyt kuoli ihminen, joka rakasti minua eniten maailmassa. Silti minulla on mies ja lapset, jotka hekin rakastavat minua.

Huonot välit, ei ole missään asioissa todella ollut elämässäni, enkä kuvittelisikaan kertovani asioitani hänelle.

Ei ole koskaan tukenut minua missään. Ensimmäisenä kyllä arvostelemassa ja vaatimassa.

Nähdään kuitenkin silloin tällöin, (on jo vanha), ja se menee riitelyksi.

Oma isä kuoli kun olin lapsi, ei osallistunut lastenkasvatukseen kuin olemalla lähinnä fyysisesti läsnä välillä. Äiti taas ei ole koskaan ollut äiti muuten kuin takaamalla että on ruokaa ja vaatteet. Mitään henkisiä eväitä en ole saanut. Uskoisin että olisin pidemmällä esim työemämään liittyvien asioiden kanssa jos olisi joku edes uskonut minuun, rohkaissut ja nähnyt vahvuuteni. Lähestyn 40v ja nyt alan olemaan siinä pisteessä näiden kipukohtien työstämisessä että vielä jonnekin tässä elämässä pääsen. Uskon että olisin päässyt erityisesti tässä asiassa helpommalla jos olisin saanut tukea ja kannustustusta

Samaa minäkin haluaisin kuulla kun ap. Olen saanut ikuiset arvet kaikista päiväkirjanlukemisista, ilkkumisista, arvostelusta ja piittaamattomuudesta. 25v olin kun tajusin että muilla on jotain mitä minulla ei.

Sellaiset välit, mitä (ehkä) epävakaan äidin kanssa voi olla.

Mulla ei ole ollut äiti kuin pienen hetken ja kadehdin kaikkia, joilla on edes lyhyt muistoihin jäänyt kokemus siitä, että äiti on ollut tärkeä ja lapsi tärkeä äidille. Näitä kommentteja lukiessa tajuan (taas), että monella ei ole.  Pitäisi lopettaa märehtiminen ja itsesääli. 

Vierailija kirjoitti:

Huonot välit, ei ole missään asioissa todella ollut elämässäni, enkä kuvittelisikaan kertovani asioitani hänelle.

Ei ole koskaan tukenut minua missään. Ensimmäisenä kyllä arvostelemassa ja vaatimassa.

Nähdään kuitenkin silloin tällöin, (on jo vanha), ja se menee riitelyksi.

Tismalleen sama, etäiset välit on mutta äiti on tuonut elämääni vain pettymystä ja surua, mielipahaa ja inhoa. Mulla ei ole lapsuudesta yhtään hyvää muistoa kotoa, siis ajasta vanhempieni kanssa. Kaltoinkohtelua, nöyryytystä. Ainoat hyvät hetket mummolassa.

En todellakaan rakasta äitiäni.

Vierailija kirjoitti:

Itse muistan ajatelleeni äidin kuollessa, että nyt kuoli ihminen, joka rakasti minua eniten maailmassa. Silti minulla on mies ja lapset, jotka hekin rakastavat minua.

Ainakin hän oli ihminen, joka oli rakastanut pisimpään. Siinä mielessä "eniten" on ihan looginenkin ajatus. 

Mulla taas isän kanssa olematon suhde, vaikka ovatkin äitini kanssa edelleen yhdessä. Äitini on maailman rakkain, ainoa jonka kanssa voin olla täysin oma itseni ja jolta saan tuen.

Isäni saa syyttää itseään meidän olemattomasta suhteesta. Epävarmana teininä olen saanut kuulla piilovittuilua, hän on osittain romuttanut itsetuntoni. Kaikki on hyvin jos mielistelen, mutta jos en tee sitä, hänestä tulee kylmä. Hän ei puhu mulle mitään henkilökohtaista jos olen käymässä. Olen tässä viime viikolla saanut 4 kk stressaavan kouluprojektin päätökseen, ainoa mitä hän mulle sanoi kun kävin, oli että "tänään tulee jalkapallomatsi". Mutta aikoinaan kun mokasin eräässä eläänvIaiheessa masennuksen vuoksi, niin silloin sitä kritiikkiä tuli että milloin tekisin jotain oikein. Ärsyttää että mulle on suotu noin itsekäs ihminen isäksi, ilman äitiäni tuskin olisin edes hengissä, sen verran synkissä ajatuksissa on menty.

Minulla äiti tykkää puhua vain omista asioistaan. Kysyy kyllä kuulumisia, mutta vastatessa esim. ”Ihan ok” vaihtaa taas aihetta omiin tekemisiin. Lapsuudessani on ollut kontrolloiva ja arvostellut niin pienestä kuin isommastakin. Ei ole oikeista naruista osannut vetää esim. Teini-iässä. Purki pahaa oloaan minuun. En tiedä nyt aikuisena mitä ajatella. Toisaalta koen äitini tärkeäksi, mutta en tiedä rakastanko..