Olisin useimmille ihmisille kateellinen jos vain voisin

Traumaattisen lapsuuteni vuoksi en pysty tuntemaan minkäänlaista mielihyvää. En tunne iloa, rakkautta, mielenkiintoa, en mitään positiivista. Elämäni on siis ihan tyhjä. Ymmärrän että useimmat ihmiset tuntevat mielihyvää. Luin tänään jonkin lehtijutun jossa joku kertoi kuinka ihanalta hänestä tuntuu kun hän on rakkaiden ystävien seurassa. Hänestä tuntuu ihanalta. Hän on onnellinen. Ilmeisesti useimpien ihmisten elämässä on tuollaisia hetkiä, tuo on sitä "normaalia" elämää. Tuo on sitä mitä minä en voi koskaan saada.
Olisin noille normaaleille ihmisille kateellinen, mutta en pysty tuntemaan kateutta. En myöskään pysty tuntemaan vihaa tai kaunaa tai katkeruutta. En siis pysty tuntemaan mitään pahaa tuollaisia onnellisia normaaleja ihmisiä kohtaan. Höh. Mälsää. He siis ovat minulle yhdentekeviä.
Nurinkurista on että pystyn kyllä tuntemaan mustasukkaisuutta. Jos minulla on läheinen kumppani ja jokin/joku uhkaa viedä hänet minulta niin minuun sattuu oikein kunnolla. Siinä ei ole mitään järkeä että pystyy tuntemaan mustasukkaisuutta vaikka ei pysty tuntemaan rakkautta. Typerää.