Sellaisia jotka selvinneet koulukiusaamisesta ilman traumoja?

Ja uskon kyllä, että aina joku jälki jää, mutta tiedän että on paljon sellaisiakin ihmisiä jotka pystyneet kääntämään tällaisenkin tilanteen vahvuudeksi. T. Ap

Niin. Pitää vaan yrittää tulla toimeen kiusaajien kanssa, vaikka ne ei oikeasti kiinnostaisi myöhemmässä vaiheessa, demokratia kun on vaan tällainen vaikeasti ymmärrettävä.

Ei sellaista varmaan olekaan. Pistä nyt homma kerralla poikki, älä usko koulun selittelyjä että tekevät asialle jotain. Kaikkein vähiten usko jotain Kiva koulu -hankkeiden valheita. Mua kiusattiin todellaa raa'asti henkisesti ja fyysisesti se 9 vuotta, nyt täysin yksinäinen, sosiaalisia suhteita luomaan kyvytön mt- eläkeläinen.

Vierailija kirjoitti:

Ei sellaista varmaan olekaan. Pistä nyt homma kerralla poikki, älä usko koulun selittelyjä että tekevät asialle jotain. Kaikkein vähiten usko jotain Kiva koulu -hankkeiden valheita. Mua kiusattiin todellaa raa'asti henkisesti ja fyysisesti se 9 vuotta, nyt täysin yksinäinen, sosiaalisia suhteita luomaan kyvytön mt- eläkeläinen.

Kuinka laittaa homma kerralla poikki?

Traumoja on turha kieltää kyllä niitä aiheutui. Miten sitten selviydyin tai käsittelin traumat? Rehellisesti sanoen en aivan tarkasti itsekään tiedä. Yksi suuri asia on varmasti ollut läheiset ihmiset, joiden seurassa olen pystynyt ja pystyn olemaan on itseni ja he hyväksyvät ja arvostavat virheistä/puutteista huolimmatta. Se on lusännyt itsetuntoa huomattavasti.

Kiusaaminen kesti lähes koko peruskoulun. Kiusaaminen oli nimittelyä, halveksuntaa, välttelyä jne.

Mulla oli niin pahoja ongelmia elämässäni, etten juuri edes kiinnitä nyt kiusaamiseen huomiota.

Homma loppuu sillä että menet vetämään kiusaajia turpaan oikein isän kädestä. En tosin suosittele tätä koska rikos.

Se että selvisi, on jo aika iso asia. Olin kiusattu yläasteella, ja en uskaltanut kertoa kenellekään. Jo 8-luokalla koin että kohtelu oli ansaittua, olin liian tyhmä, läski, ruma, outo jne.

Jälkiä jätti kyllä, olin ahdistunut suurimman osan nuoruudesta. Näin yhden kiusaajista ensimmäistä kertaa 10 vuoteen, ja kun sormia napsauttamalla minusta tuli se sama epävarma, pelokas poika mitä olin koulussa. En saanut henkeä, punastuin täysin ja juoksin(!) pois tilanteesta.

Oli itse asia hyvä asia, että näin sen tyypin, koska se sai minut käsittelemään näitä tunteita, ajatuksia mitä minua oli vaivannut niin monta vuotta. Aikaahan siinä meni, mutta nyt 36 vuotiaana voin sanoa, että olen päässyt siitä yli. Anteeksi en pysty antamaan, vaikka haluaisin, mutta yritän ymmärtää ja jatkaa elämääni.

Minua olisi auttanut, jos olisin voinut kertoa jollekin asiasta ja avoimesti kertoa tunteistani / ajatuksistani vaikka kotona. Minun vanhemmat ovat melko tunnekylmiä, tunteita ei saa näyttää mitenkään ja pelko on heikkous jne.

Anna pojan kertoa mitä se on kokenut, ja mitä ajatuksia / tunteita kiusaaminen aiheuttaa. Tämän jälkeen otat yhteyttä kouluun ja selität tilanteen, ja kuten aiemmin sanottiin - älä usko suoraan kun koulusta kerrotaan että asia on hoidossa vaan seuraa tilannetta ja jos mitään ei tapahdu, pommittat koulun vaatimuksilla että ne tekee asialle jotain.

Vierailija kirjoitti:

Ja uskon kyllä, että aina joku jälki jää, mutta tiedän että on paljon sellaisiakin ihmisiä jotka pystyneet kääntämään tällaisenkin tilanteen vahvuudeksi. T. Ap

Aikuisen tuki on todella tärkeää! Jos lapsi tai nuori jää yksin niin se altistaa traumoille taatusti.

Kannattaisi etsiä koulumaailman ulkopuolelta kavereita harrastusten parissa. Sen lisäksi rakastaa täydestä sydämestään kiusattua lasta.

Puhun omasta kokemuksestani koska nuortani kiusattiin koko peruskoulun ajan koska hänellä olivat ”väärät” harrastukset ja mielenkiinnonkohteet. Kiusaaminen alkoi kun lapsi ei ollut yhtä innokas katselemaan älypuhelimellaan nettipornoa vaan olisi halunnut pelata jotain.

Lukiossa sitten nuori tutustui sellaisiin nuoriin, joilla on yhteisiä mielenkiinnonkohteita vaikka jokaisella heistä on tietenkin älypuhelin. Ihan kivoja ja kohteliaita mutta ujoja nuoria ovat kun käyvät meillä kylässä. Tervehtivät ja livahtavat nuoren huoneeseen. Nuorella oli itse asiassa ensimmäistä kertaa elämänsä aikana kaveri yökylässä vasta lukion alkamisen jälkeen.

Muuten hän oli kyllä saanut yhdessäyöpymiskokemusta treenileireillä jne, mutta näin hänen jännittävän ensimmäisen yökylävieraan saapumista. Vakuutin, että kaikki menee hyvin kun tarjoaa puhtaan pedin, pyyhkeen ja ruokaa kaverille.

Sinällään yllättävää, että yläasteella varautuneeksi muuttuneesta nuoresta on kasvamassa onnellisen oloinen ja herkästi hymyilevä aikuinen pikku hiljaa.

Millään Kivakoulu-neuvotteluilla nämä kiusaamisongelmat eivät ratkenneet. Asia muuttui vain pahemmaksi ja kerran nuori yritettiin vähintään vammauttaa teknisen työn tunnilla.

Vierailija kirjoitti:

Ja uskon kyllä, että aina joku jälki jää, mutta tiedän että on paljon sellaisiakin ihmisiä jotka pystyneet kääntämään tällaisenkin tilanteen vahvuudeksi. T. Ap

Itse aikoinani koulukiusattuna ajattelin, että tämä on tätä kuraa nyt, mutta pystyn elämään toisenlaista elämää kymmenen vuoden päästä. Niin teinkin. Ei tehnyt todellakaan mieli lähteä johonkin luokkakokoukseen.

Kiusaaminen tuntuu olevan valitettavasti sellainen ongelma, johon kenelläkään ei tunnu olevan viisasten kiveä, jolla se loppuisi.

Vierailija kirjoitti:

Se että selvisi, on jo aika iso asia. Olin kiusattu yläasteella, ja en uskaltanut kertoa kenellekään. Jo 8-luokalla koin että kohtelu oli ansaittua, olin liian tyhmä, läski, ruma, outo jne.

Jälkiä jätti kyllä, olin ahdistunut suurimman osan nuoruudesta. Näin yhden kiusaajista ensimmäistä kertaa 10 vuoteen, ja kun sormia napsauttamalla minusta tuli se sama epävarma, pelokas poika mitä olin koulussa. En saanut henkeä, punastuin täysin ja juoksin(!) pois tilanteesta.

Oli itse asia hyvä asia, että näin sen tyypin, koska se sai minut käsittelemään näitä tunteita, ajatuksia mitä minua oli vaivannut niin monta vuotta. Aikaahan siinä meni, mutta nyt 36 vuotiaana voin sanoa, että olen päässyt siitä yli. Anteeksi en pysty antamaan, vaikka haluaisin, mutta yritän ymmärtää ja jatkaa elämääni.

Minua olisi auttanut, jos olisin voinut kertoa jollekin asiasta ja avoimesti kertoa tunteistani / ajatuksistani vaikka kotona. Minun vanhemmat ovat melko tunnekylmiä, tunteita ei saa näyttää mitenkään ja pelko on heikkous jne.

Anna pojan kertoa mitä se on kokenut, ja mitä ajatuksia / tunteita kiusaaminen aiheuttaa. Tämän jälkeen otat yhteyttä kouluun ja selität tilanteen, ja kuten aiemmin sanottiin - älä usko suoraan kun koulusta kerrotaan että asia on hoidossa vaan seuraa tilannetta ja jos mitään ei tapahdu, pommittat koulun vaatimuksilla että ne tekee asialle jotain.

Ei pelkästään koululle vaan myös koulutoimenjohtajalle sekä myös poliisille mikäli kyse on fyysisestä väkivallasta. Lääkärit dokumentoivat ja kirjoittavat ihan rutiinina todistuksia kouluväkivallan jäljistä.

Oma nuoreni on tainnut selvitä kiusaamisesta. Häntä kiusattiin yläasteelle saakka. Toki asia häntä painoi ja kouluaika oli vaikeaa. Mutta jossain vaiheessa (kertoi siis itse) päätti, että haluaa uhrin roolista pois ja alkoi työstämään tätä asiaa itsensä kanssa. Lukioaikana pärjäsi jo hyvin. Siinä mielin kiusaaminen jätti jälkensä, että lukioaikana ei halunnut ystävystyä kenenkään kanssa kovin paljoa. Sanoi, että on kasvattanut teflonpinnan itselleen ja antaa ihmisten liukua pois.

Ikää tuli lisää ja luki ammatin itselleen ja sieltä putkahti esiin sosiaalinen nuori mies, joka pärjää hyvin työpaikassaan ja tutustuu helposti ihmisiin. 

Joskus on sanonut näin, että eihän hän tietenkään halunnut, että hänestä tuli kiusattu lapsi, mutta toisaalta, hän ei olisi sellainen hän, mitä hän nyt on, ilman sitä kiusaamista. Eli osasi kääntää sen voimavarakseen.

Loppusilaus tuli siinä vaiheessa, kun kaksi pahinta kiusaajaa ei nyt suoranaisesti pyytänyt anteeksi, koska sellainen on nuorilta miehiltä vaikeaa, mutta kumpikin välitti kiertokautta viestin, että hävettää, mitä tuli tehtyä ja olivat pahoillaan siitä, että olivat niin paskiaisia.

Minua kiusattiin myös aika paljon. Oikeastaan jo alakoulussa koin paljon muiden kommentointia ja arvostelua, kun olin kiltti lapsia ja en paljon sanonut vastaan. Pari luokkalaista pilkkasi ja puhui pahaa. En kuitenkaan paljon välittänyt tästä ja minulla oli kuitenkin kavereitakin. Myöhemmin muutimme alakoulun viimeisellä luokalla muualla ja se pilkkaaminen alkoi heti. Aluksi pääsin porukkaan, mutta kokoajan sai olla varovainen mitä puhuu ja tekee, kun muut saivat pienemmästäkin aiheen arvostella. Myöhemmin tipuin porukasta yläkoulun alkaessa ja menetin ne vähät kaverini, jotka eivät toisaalta mitään "oikeita" kavereita edes olleet, kun pilkkasivat välillä. Heidän kanssaan yritin aluksi olla, mutta kohtelivat niin ilkeästi. Siitä se kiusaaminen sitten paheni ja monet oppilaat liittyivät mukaan.

Vaihdoin myöhemmin toiseen kouluun, mutta jäin sielläkin aika yksin ja porukka ei koskaan ottanut minua mukaan kunnolla ja jotkut pilkkasivat. Olin todella yksinäinen tuolloin ja siellä kotipaikkakunnalla ei muutenkaan ollut kavereita ja ne entiset luokkalaiset, jotka pahemmin kiusasivat asuivat siellä joten ei ollut toivoa saada seuraa. Ja tuosta uudesta koulusta en saanut ketään, jota olisi voinut kaveriksi sanoa ja monesti jäni siellä yksin. 

Tämä kaikki on ollut minulle kyllä raskasta aikaa ja monessa koulussa olen ollut. Oikeastaan lapsuuden jälkeen ei ole yhtään koulua ollut, jossa olisin viihtynyt ja se kiusaaminen alkoi huonoon aikaan juuri muuttomme jälkeen vähitellen ja olin jo valmiiksi se uusi oppilas. Koulun vaihto auttoi myöhemmin vähän, mutta siellä jo niin tiivis porukka  ja valmiit ryhmät joten en päässyt enää kunnolla mukaan, vaikka yritin. Lukiossa oikeastaan oli myös ikäviä kokemuksia minulla ja en päässyt kiusaamisesta eroon sielläkään.Oli paljon entisiä tuttuja, jotka jatkoivat ikävää käytöstään ja itse sain pari kaveria lähinnä niistä parista yksinäisestä. Meillä oli muutenkin lukiossa hyvin tarkat ryhmät kuka kenenkin kanssa on. Oikeastaan tämä aika oli minulle se viimeinen sinetti moneen asiaan ja ajattelin aina, että kyllä lukiossa ollaan jo niin aikuisia ja käyttäydytään hyvin. Tämä ei vaan toteutunut.

Aluksi olin hyvin huoleton esim muiden pilkkaamisen suhteen ja nauroin itsekin ja en ottanut sitä tosissani. Myöhemmin ajattelin, että miten minulle voi käydä näin, kun olin ihan mukava muita kohtaan ja en koskaan ainakaan tahallani tahtonut pahoittaa kenenkään mieltä. Tavallaan lamaannuin jotenkin ja en aina ollut uskoa muiden puheita ja mietin, etteivät asiat voi mennä näin ja en tavallaan ansaitse tätä kaikkea. Tästä kaikesta on jäänyt minulla epätodellista oloa ja dissosiaatiota. Vuosia on mennyt paljon sumussa ja oikeastaan yläkoulussa tämä alkoi ja muistan, kun yritin äidilleni selittää kuinka tuntuu kuin olisin jossain muualle yms ja ei hän ymmärtänyt mitään.

Muutenkaan vanhempani eivät paljon auttaneet minua ja ei heille voinut kunnolla puhua kiusaamisesta. Monesti hakivat syytä minusta ja että minun pitäisi olla erilainen. Heikkoutta ei myöskään saanut myöntää tai näyttää. Äitini joskus raivostui kun itkin koulupäivän jälkeen. Nämä kaikki kokemukset ovat päivittäinen mielessä ja tuskin koskaan olen ihan ennallani, vaikka moni kokenut pahempaakin. Sellainen taakka seuraa elämää. Toivon todella, että teidän tilanteenne muuttuu ja on todella ihana asia, että olet mukana auttamassa ja kuuntelet. Itselläni ei ollut ihmisiä, jotka auttoivat. En minäkään silti silloin tuntenut niin paljon surua, mutta jälkeenpäin huomaan kuinka paljon nämä asiat vaikuttavat vieläkin elämääni. Tuskin kukaan tahtoo olla mikään uhri, mutta kaikilla ei ole niin paljon voimia ja läheisiä, jotka tukevat. 

Alakoulussa vedin kiusaajia kuonoon- olin sen verran isompi useimpia muita.. Yläasteella oli nimittelyä, haistattelua ja kaverittomuutta. Itsellä on sen verran terävä kieli, etteivät montaa kertaa yrittäneet kiusata. Keskityin opiskeluun, jotta pääsen kyseisestä lävestä pois. Jälkeenpäin eräs tuli jopa pyytämään anteeksi kiusaamista . Annoin anteeksi vaikken muistanut koko tyyppiä enkä kyseistä kiusaamista .

Vierailija kirjoitti:

Se että selvisi, on jo aika iso asia. Olin kiusattu yläasteella, ja en uskaltanut kertoa kenellekään. Jo 8-luokalla koin että kohtelu oli ansaittua, olin liian tyhmä, läski, ruma, outo jne.

Jälkiä jätti kyllä, olin ahdistunut suurimman osan nuoruudesta. Näin yhden kiusaajista ensimmäistä kertaa 10 vuoteen, ja kun sormia napsauttamalla minusta tuli se sama epävarma, pelokas poika mitä olin koulussa. En saanut henkeä, punastuin täysin ja juoksin(!) pois tilanteesta.

Oli itse asia hyvä asia, että näin sen tyypin, koska se sai minut käsittelemään näitä tunteita, ajatuksia mitä minua oli vaivannut niin monta vuotta. Aikaahan siinä meni, mutta nyt 36 vuotiaana voin sanoa, että olen päässyt siitä yli. Anteeksi en pysty antamaan, vaikka haluaisin, mutta yritän ymmärtää ja jatkaa elämääni.

Minua olisi auttanut, jos olisin voinut kertoa jollekin asiasta ja avoimesti kertoa tunteistani / ajatuksistani vaikka kotona. Minun vanhemmat ovat melko tunnekylmiä, tunteita ei saa näyttää mitenkään ja pelko on heikkous jne.

Anna pojan kertoa mitä se on kokenut, ja mitä ajatuksia / tunteita kiusaaminen aiheuttaa. Tämän jälkeen otat yhteyttä kouluun ja selität tilanteen, ja kuten aiemmin sanottiin - älä usko suoraan kun koulusta kerrotaan että asia on hoidossa vaan seuraa tilannetta ja jos mitään ei tapahdu, pommittat koulun vaatimuksilla että ne tekee asialle jotain.

Tämä viesti olisi voinut olla omani. Olen nuorempi ihminen, mutta itselle olisi vieläkin kamala asia nähdä kiusaajani ja sen vuoksi välttälen todellakin kaikkia paikkoja missä voisin heidät nähdä. Tiedän sen etteivät he koskaan tule pyytämään anteeksi ja tuskin edes katuvat. He eivät vaan ole sellaisia ihmisiä. Sen vuoksi todellakaan en halua nähdä heitä ja ovat vielä pärjänneet elämässään ihan hyvin. Senkin vuoksi olen mieluummin itse se ihminen, joka yrittää päästä eteenpäin ja jolla vielä paljon töitä, että olisi edes jotenkin sinut itsensä kanssa. Minuakaan ei paljon kotona tuettua ja en voinut puhua.

Kiitos vastauksista. Olen niin pahoillani teidän kaikkien puolesta, keitä kiusattu koulussa. Minun on niin vaikeaa ymmärtää miten joku voi tehdä sellaista.

Tässä meidän tapauksessa opettaja puuttui kyllä heti hyvin tilanteeseen, mutta kaikenkaikkiaan tuli vähän sellainen olo, että kiusatusta yritetään etsiä kovasti syitä kiusaamiselle. Lapsellekin oli jäänyt keskusteluista olo, että hän on vääränlainen, eikä häntä siksi hyväksytä porukkaan.

Toki kotona ollaan juteltu lapsen kanssa, että kiusaaminen johtuu aina kiusaajasta, ja syitä taustalla voi olla monia, mutta jos keskustelussa kolme kaveria sanoo yhteen ääneen että hän on tietynlainen ja siksi ollaan toimittu näin, niin mitä muuta siitä voisi lapsi ajatella? T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Niin. Pitää vaan yrittää tulla toimeen kiusaajien kanssa, vaikka ne ei oikeasti kiinnostaisi myöhemmässä vaiheessa, demokratia kun on vaan tällainen vaikeasti ymmärrettävä.

Ei oo pakko. Sietää niitä pitää niin kauan kun ollaan samassa koulussa, mutta sen jälkeen voi elää niin kuin heitä ei olisi olemassakaan.

Tietty, jos kiusaaminen on ollut lyhytaikaista, ja asia on sovittu, voi ex-kiusaajasta tulla kaverikin. Mutta jos kiusaaminen on jatkunut vuosia, eikä siitä ole sen selvempää tullut, tai tyyppi on ollut välillä kaveri, ja sitten yhtäkkiä taas kiusannut, ei sellaisen kanssa halua olla aikuisenakaan tekemisissä.