Lue keskustelun säännöt.
Äitini on kuolemankielissä...
13.03.2008 |
Hän makaa sairaalan tehovalvontaosastolla...Päivä kerrallaan eletään ja toivotaan, että hänen suuntansa olisi parempaan päin. Kävin eilen katsomassa häntä ja hän oli laitteiden ympäröimänä happimaskissa. Äsken soitin sairaalaan ja kuulin, että yö oli mennyt tasaisesti, eli ei huonommin kuten edelliset päivät ovat toinen toistaan huonompia olleet...
Tämä on raskasta...en ole tänään töissä, mutta huomenna menen puoksi päiväksi, sillä se pitää jalat kiinni omassa arjessa eikä päästä ajatuksia liialti harhailemaan.
Äitini on vasta nuori, 55-vuotias. Hän on sairastanut koko ikänsä diabetesta ja siitä johtuen hänellä on kaikenlaisia oireita esim. sydämen, verenkierron, munuaisten ja silmien kanssa. Nyt on sydämen ja munuaisten kanssa. Jälkimmäiset eivät toimi kun sydämeen tehtiin pallolaajennusleikkaus viime viikolla kaksi kertaa ja operaatiossa käytettiin varjoainetta. Nyt on jo kuudes päivä etteivät munuaiset toimi. Nestettä kerääntyy keuhkoihin ja hänellä on kaiken kukkuraksi keuhkokuumekin.
Pitäkää perheelleni peukkuja ja rukoilkaa puolestani...
Kommentit (14)
Tavistonttu:
Antakaa äidillesi rauha ja lupa " lähteä" , niin tekee sen hyvillä mielin. Usko siitä että parempaan suuntaan mennään eikä sitten mennäkään, vie vaan voimia..Oma äitini on 54v ja sairastui imusolmukesyöpään 49-vuotiaana, josta parani, mutta sairaus uusi ja nyt viedään viimesiä.
Äiti ei vielä haluaisi lähteä, hän on itse niin sanonut, juuri viikko pari sitten ennen kuin meni pallolaajennukseen. Sanoi haluavansa nähdä vielä pari vuotta.
Äidinäitini kävi saman operaation läpi noin neljä viikkoa sitten ja on toipunut todella hyvin, hän kun oli jo aivan taivaanporteilla. Nyt hänet on siirretty omaan keskussairaalaan ja pääsee pian omaan paikallissairaalaan. Äitini eilen kysyikin mummosta ja oli hienoa, että minulla oli hyviä uutisia kerrottavana. Jospa äiti seuraisi äitinsä jalanjälkiä ja toipuisi yhtä hyvin. Mummollanikin kun on diabetes, hän on toki jo lähemmäs 8-kymppinen, niin samoja vaivoja on niin äidillä kuin tyttärellä. Mummon operaatio ja kuolemanpelko olivat äidin sydämelle liikaa ja niinpä hänkin joutui pian mummon jälkeen samaan tilanteeseen...
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keräsin rohkeutta kysyä kuinka sinun äidillesi lopulta kävi...siksi vasta nyt kysymys....
Ap
Omko joku syy, joka estää sen?
Voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Virtsaa ei tule kuin nimeksi ja nestettä kertyy. En tiedä mistä sitä riittää, jos ei ruokavaliokaan sitä kehoon tuo...en tiedä. Eilen oli ollut päivädialyysi hyvä, 3,5 litraa nestettä pois. Illallakin oli vielä käynyt ja yö oli sen ansiosta (luulisin näin) ollut tasainen. En voi käyttää sanaa hyvä...
ap
osaa edes kuvitella kyseistä " tehomummoa" tuohon tilanteeseen...
Lohduttaudu sillä että hoito on ainakin hyvää. Itse kipristelin tehovalvonnassa elämän ja kuoleman rajalla vain muutama viikko sitten, nyt se on vain muisto toisten joukossa ja olen palannut työelämään.
Arjen rutiinit -niin tylsiä kuin ne joskus ovatkin- ovat parasta lääkettä. Ne pitävät kiinni todellisuudessa.
On asioita joille et mahda mitään. Mutta toivon että saat pitää äitisi vielä kauan, kauan elämässäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla äiti oli teholla vielä viikko sitten. Hän sai aivoverenvuodon, josta on nyt toipumassa. Äiti oli täysin terve, liikunnallinen, hänellä oli hyvät elämäntavat ja ruokailutottumukset, ei verenpainetta, ei mitään riskitekijöitä. Tämä aivoverenvuoto tuli täysin yllätyksenä kaikille, ja hengenlähtö oli todella lähellä.
Nyt äiti opettelee puhumaan. Toinen puoli on täysin halvaantunut, joten ei luultavasti enää koskaan kävele tai käytä toista kättään. Hänen loppuelämänsä menee siis pyörätuolissa ja tarvitsee jatkuvasti jonkun auttamaan arkiaskareissa. Fyysinen puoli on siis hyvin huono, mutta pahempaa on, että muisti pätkii ja luonne näyttäisi muuttuneen. Hän luultavasti tunnistaa lapsensa ja vanhimmat lapsenlapset, mutta nuorimpia ei taida tunnistaa.
Meillä on siis kriittinen tilanne ohi, mutta uudenlaisen elämän opettelu on vasta alkuvaiheessa. Lääkärit eivät anna paljon toivoa, mutta toisaalta me omaiset olemme toiveikkaita. On se kumma, että tällaista voi sattua täysin terveelle ihmiselle.
Äitini mies juuri soitteli ja kertoi puhuneensa puhelimessa hoitajan kanssa. Hoitaja oli kertonut, että äidin tila on parempi kuin aiemmin...
Ap
En uskalla laittaa smile-merkkiä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivotaan parasta. Tiedän et on rankkaa kun lähiomainen sairastuu vakavasti.
Isäni 55-vuotias sairastui viime elokuussa imusolmukesyöpään, jossa ennusteli oli melko hyvä. Monien komplikaatioiden jälkeen, mm. munuistoiminnan romahtaminen ja dialyysihoidot ym ym, hän valitettavasti suureksi surukseni menehtyi marraskuussa. Hän olisi ehdottomasti vielä halunnut elää...niin olisin toivonut minäkin ja äitini, sisarukseni ja 4 pientä lastani. Pidän peukkuja korkealla ja rukoukset mielessä äitisi puolesta !
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän mitä isän menetys on...Sain kokea sen jouluna 2003 kun odotin esikoistani. Isänikin sairasti diabetesta ja sivuoireet olivat juurikin munuaisten toiminnan lakkaaminen, ääreisverenkierron häiriöt, näköhäiriöt, sydänoireet. Lopulta isältä petti sydän, mutta sitä ennen hän oli ollut dialyysihoidossa säännöllisesti (3 krt. vko) muutaman vuoden, ja viimeisen elinvuoden aikana häneltä jouduttiin amputoimaan toinen jalka ensin polven alapuolelta ja lopulta yläpuolelta....
Onneksi minulla on paljon hyviä ihmisiä ympärilläni, en jää yksin vaikka jäisin orvoksi näinkin nuorella iällä...aika orpo on olo jos molemmat vanhemmat ovat poissa ennen kuin itse on 30 täyttänyt...
Mutta ehkä kaikki kääntyy vielä hyväksi!
Äsken purskahdin itkuun kun ajattelin miten kiitollinen saan olla, ja olenkin, siitä että olen itse terve. En ole sairastunut vanhempieni tavoin...on minulla yksi toinen krooninen sairaus, mutta se ei rappeuta kehoani.
Ap
Voimia sinullekin!!
Olin 10-vuotias kun isäni halvaantui...niin, se jäi mainitsematta tuossa äskeisessä viestissäni, jossa kerroin isäni menetyksestä ja sairaudesta. Olin silloin niin pieni kun isä halvaantui, että siitä tuli aivan normaali osa elämääni ja osa isäni olemusta. Jos se olisi tapahtunut vaikka 5 vuotta myöhemmin, olisin ollut varmasti shokissa!
Isäni halvaantui vasemmalta puolen, hän käytti ulkona kävelykeppiä, mutta pärjäsi sisällä ilman. Aivan viimeisinä aikoina, ehkä 1,5-2 viimeisen vuotensa aikana hän oli tosi huonona, istui sisälläkin pyörätuolissa.
Muistiin eikä puheentuottamiseen isäni halvaus vaikuttanut, en tiedä muuttuiko persoonallisuus kun olin niin pieni. En usko....Hän alkoi jopa opiskella sairastuttuaan ja häntä on kiittäminen omasta mentaliteetistani opiskelua kohtaan. Itselleni oli itsestäänselvää käydä lukio ja opiskella (tosin valmistun vasta nyt, 29-vuotiaan amk:sta). Isäni kirjoitti iltalukiosta 3 ällä ylioppilaaksi kun pääsin ala-asteelta ja sen jälkeen hän kävi amk:n ja valmistui tradenomiksi. Hän ei antanut periksi sairauksille eikä antanut niiden häiritä elämäänsä. Toivon, että äitini olisi samanlainen.
Toivon, ettei kukaan lukija ärsyyntyisi näistä kirjoitteluistani, en halua martyrisoida itseäni! Minulla on vaan valtava tarve jakaa tuntojani näinä päivinä...
Ap
Antakaa äidillesi rauha ja lupa " lähteä" , niin tekee sen hyvillä mielin. Usko siitä että parempaan suuntaan mennään eikä sitten mennäkään, vie vaan voimia..
Oma äitini on 54v ja sairastui imusolmukesyöpään 49-vuotiaana, josta parani, mutta sairaus uusi ja nyt viedään viimesiä.