Onko tämä synnytyksen jälkeistä masennusta?

Synnytyksestä on yli puoli vuotta ja nämä tuntemukseni tulivat mukaan arkeeni noin kolme kuukautta sitten, hiljalleen.

Olen alusta alkaen pelännyt vauvani olevan kehitysvammainen. Tämä on aivan järjetöntä, enkä ole kenellekään uskaltanut sanoa asiasta. Minun tai mieheni suvussa ei ole mitään sellaiseen viittavaa, mutta mieheni veljen lapsi on kehitysvammainen. Se kuulemma tulee veljen vaimon suvusta. Olen googlannut muutamia kertoja, että mistä poikkeavuuden voisi huomata. Voi kamala, kun eräässä tekstissä mainittiin käsien ja jalkojen heiluttelu, ja seuraavaksi kyttäsin vauvamme liikkeitä todeten, että kyllä ne täsmää. Tämä oli vain yksi esimerkki hullusta ajatusmaailmastani.
Tuntuu, että elän arkeani ajatellen pelkästään jo seuraavaa tarvittavaa vauvani hoitotoimenpidettä. Oli se sitten syöttäminen, rauhoittelu, nukuttaminen jne. Lasken minuutteja siihen.
Olen kuolemanväsynyt, mutta en voi antaa lastani kenenkään hoidettavaksi. Etenkään nyt, kun hän elää eroahdistuksen parissa.
Pelkään kuollakseni mm. automatkoja. En uskalla itse ajaa, enkä luota mieheni ajamiseen, vaan kyttään silmä kovana hänen ajamistaan ("älä aja liian lähellä", "älä vilkaisekkaan puhelimeen"...). Isovanhempien kyytiin en vauvaani anna, koska pelkään heidän saavan sairauskohtauksen kesken matkan. Kyllä, sairauskohtauksen. Pelkään nykyään myös kaikkia ulkomaalaisia (ihonväriltään tummempia). Olen varma, että jollain on puukko, joku haluaa räjäyttää p*mmin tai hyökätä juuri minun vauvani kimppuun, koska olen nainen ja saatan provosoida joitakin kulttuurien edustajia. Analysoin jokaisen erilaisen etnisen taustan omaavan joko turvalliseksi tai riskiksi.
Rakastan vauvaani, mutta en jaksa olla hänelle aidosti hyvä äiti. Koen, että minun pitää jatkuvasti olla hänelle läsnä ja tehdä jotain tai että hänellä on aktiviteettia. Toisaalta poden huonoa omaatuntoa siitäkin, että laitan hänet yksin leikkimään, vaikka hän selvästi tykkää siitä. En myöskään jaksa kanniskella vauvaani ja häpeän sitäkin itsessäni, koska jokaisen äidin tulisi luonnostaan olla kuin koalaemo. Rakastan lapseni hymyä ja naurua, mutta jaksan itse aidosti hymyillä noin puoli päivää, ja loput ajasta tunnen vääntyväni mitä ihmeellisempään irvistykseen. Säälin lastani, kun tämän äiti on sellainen irvikissa.
Kun mieheni on paikalla, olen kuin superäiti ja sitten kun olen yksin vauvani kanssa, olen kuin varjo siitä. En jaksaisi nähdä ystäviäni, vaikka nautinkin lopulta siitä kun saan olla muiden seurassa ja vauvani saa uutta ihmeteltävää. Minusta olen todella iso ristiriita, sillä ulkopuolisen silmin olen iloinen ja sosiaalinen, mutta tunnen olevani loppuunpalanut ja valmis laittamaan "lipun luukulle". Mutta niin ei tehdä, kun on vanhempi. Tunnen olevani loukossa ja sinnitteleväni päivästä toiseen. Minun pitäisi suorittaa opintoni loppuun, mutta en todellakaan jaksaisi. Miten jaksaisin, jos en jaksaisi edes selviytyä arjestani?

Painotan vielä, että rakastan vauvaani ja hän on suurin siunaus elämässäni. Haluaisin vain kuulla, mitä mielipiteitä tekstini herättää ja onko tämä vain ohimenevää myllerrystä vai jotain, mistä pitäisi puhua.