Luuleekohan äitini, että välimme ovat hyvät?

Olen 24-vuotias nainen enkä ihmisenä oikein voi sietää äitiäni. Olemme todella erilaisia persoonia. Olen ainoa lapsi eivätkä vanhempani ole yhdessä. Kun elin äitini kanssa kahdestaan, minun oli vaikeaa sietää häntä, koska kuulin jatkuvasti mitä kaikkea teen väärin. Tein kotitöitä, mistä ei tullut ikinä mitään kiitosta, mutta heti sai kuulla, jos jotain oli tehnyt vähänkään väärin. Minulla on lukuisia muistoja lapsuudesta, kun äitini on jollain tavalla nöyryyttänyt minua, ei ehkä tahallaan mutta kuitenkin. Äidilläni on tapana myös valittaa aivan jatkuvasti eikä hän tunnu olevan ikinä mihinkään tyytyväinen. Se on kuormittavaa. Hän ei ole koskaan kyennyt minkäänlaiseen tunteista puhumiseen ja hänen talossaan negatiiviset tunteet olivat kiellettyjä, mikä raivostuttaa minua. Ei saanut olla vihainen eikä esimerkiksi surua huomioitu millään tavalla. Opettelin pitämään tunteet sisälläni, joten en ole koskaan tuonut äidilleni ilmi sitä, etten oikeastaan pidä hänestä. Mielestäni äitini on teennäinen päällepäsmäri ja raskas ihminen.

Olen asunut omillani kaukana äidistäni nyt viisi vuotta. Äitini soittelee minulle vähintään kerran viikossa kysyäkseen mitä kuuluu. Ymmärrän toki, että häntä kiinnostaa. Sitä en ymmärrä, kuinka hän jaksaa soitella, kun en ole koskaan kertonut mitä minulle oikeasti kuuluu. Mietin, luuleeko äitini tietävänsä minusta jotakin. En koskaan kerro hänelle mitään oma-aloitteisesti eikä hänkään kerro minulle mitään syviä tuntoja. Kerron suurista elämänmuutoksista äidilleni vasta viime tipassa. Luuleeko äitini, että meillä on hyvät välit, vain siksi etten huuda ja raivoa? Suoraan sanottuna minua ei juurikaan kiinnosta olla hänen kanssaan tekemisissä, mutta mielestäni olisi kohtuutonta laittaa välejä poikki. On kummallista olla tekemisissä ihmisen kanssa, josta en pidä, vain siksi että hän on minulle sukua. Tuntuu siltä että näin on vain oltava.

Onko muilla kokemuksia siitä, ettei pidä vanhemmistaan, vaikka he eivät ole mitään paskoja ihmisiä? Kuinka olette toimineet tilanteessa? Elämänlaatuani laskee se, kuinka äiti änkee kylään ja pyytelee kylään, soittelee ym. Minua ei kiinnosta hänen tapaamisensa ollenkaan. Kohteliaisuudesta sen teen, mutta tunnen tuhlaavani vain omaa aikaani. Jos ikinä kertoisin äidilleni rehellisesti mitä ajattelen, se tulisi hänelle varmasti täytenä yllätyksenä. Erilaisuutemme äitini kuitenkin tunnustaa: hän on joskus sanonut, että olen selkeästi tullut enemmän isääni.