Miettietkö koskaan elmää siltä kantilta että ei ole kuin yksi elämä ja mitä kaikkkea on tullut jo tehtyä ja mitä on vielä toteuttttamatta?

Oleen käynyt yhden kerran virossa a yhden kerran skimbaamassa.

Olen miettinyt joskus sinkkuna, millaisia seikkailuja haluaisin kokea ja kuka estää minua toteuttamasta niitä. Esimerkiksi olen utelias kokeilemaan naisten välistä seksiä, vaikka heteronainen olenkin.

Miltä muulta kantilta elämää voisikaan ajatella?

En ole koskaan ollut bucket list -tyyppinen ajattelija. Bucket list tarkoittaa siis asioita, joita haluaa vielä tehdä ja kokea elämänsä aikana.

Jos ajatellaan vaikka jotain eksoottisia matkakohteita ja harrastuksia, jotka periaatteessa kiinnostavat minua, minulle riittää, että luen niistä jonkun toisen kirjoittaman kokemuksen tai katson jonkun paikan päällä olleen kuvaaman videon tms.

Ideat kiinnostavat minua, ja minulla niiden tutkimiseen ja niihin eläytymiseen riittää, että on vain paikallaan ja välillä keskustelee niistä muiden kanssa.

Voihan olla, että minulle ei vain vielä ole tullut bucket list -jaksoa elämässä, ja että sellainen tulee jossain vaiheessa, mutta en usko. Ihmiset vain ovat erilaisia.

Jokaisessa maanosassa haluaisin käydä mutta tuskin pääsen ja sekin on ok.

Olen vain mennyt minne muut ovat ohjanneet. Kaikki stressaa liikaa. Teen velvollisuuteni, muun ajan haluan levätä. En ymmärrä sanontaa world is your oyster. Joillekin se sytyttää seikkailunhalun, minulle ei.

Todella paljon. Nyt kun ikä on lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä ja molemmat vanhempani ovat kuolleet, mietin hyvin paljon sitä, että mikä on tärkeää. Ison muutoksen tein jo liittyen työelämään eli vaikka palkka pieneni niin vaihdoin työhön, josta jää enemmän vapaa-aikaa.

En tiedä mitä "pitäisi" vielä kokea. Varmaan haluaisin asua vuoden lämpimässä maassa nauttien luonnosta ilman stressiä.

En edes tiedä, inko tämä ihan oikea paikka näille ajatuksille, mutta itselläni on ehkä joku ikäkriisi. Tajusin eilen, miten paljon mietin kaikkea turhaa p-skaa, mikä sitten estää mua nauttimasta mistään. Istuin baarin terassilla ja joku nainen kommentoi ulkonäköäni vähän ikävällä tavalla tultuaan itse pöytääni (olen mies). En nyt tuosta hänelle sanonut mitään ja olen tuohon aika tottunutkin. Vaihdoin puheenaihetta, mutta jäi se kuitenkin mietityttämään.

Miksi mietin jotain omaa ulkonäköäni edes ja miksi oikeasti olen aina ajatellut olevani jotenkin muiden alapuolella mm. sen takia? Todella tyhmää. Olen mielenterveyskuntoutuja ja ehkä vieläkin sairas, mutta kuitenkin kutakuinkin toimintakykyinen noin kymmenen vuoden jälkeen. Senkin takia pidän itseäni b-luokan ihmisenä. Ei mun pitäisi rasittaa itseäni tämmöisellä.

Haluaisin vapautua tästä turhasta ahdistuksesta ja stressistä. Elämä menee tässä hukkaan ja joudun jatkuvasti tappelemaan esim. täyteen alkoholismiin vajoamista vastaan.

Sekin avasi silmiä, kun mun kognitiivisia kykyjäni testattiin hiljattain. Kuvittelin olevani tyhmä ja että testit menivät todella huonosti. Kieriskelin yöt hereillä ja mietin, mitä tästä elämästä tulee näin huonoilla eväillä. Tulosten mukaan olen kuitenkin jopa aika lahjakaskin joillain alueilla. Oikeasti ainoa mua pidättelevä tekijä olen mä itse, huono itsetuntoni ja mun aivojeni taipumus jumittua johonkin ahdistavaan kierteeseen.

Mun pitäisi soveltaa sitä KonMari-filosofiaa onaan päähäni. Haluaisin vapautua tästä ja yrittää tehdä jotain hyödyllistä. Siitä nauttisin ja sen haluaisin kokea.

On käynyt mielessä ja olen todennut, että minä olen nähnyt ja kokenut niin valtavasti näiden lähes 60 vuoden aikana, että erittäin harva ehtii kokemaan elinaikanansa. Olen mielestäni elänyt erittäin rikasta elämää. Vielä aion jatkaa niin kauan kuin terveyttä riittää.

Ehkä joskus nuorempana, mutta nyt olen jotenkin jo niin nuutunut tähän menoon että sitä oikeastaan vaan odottelee loppua ja ihan sama mitä tekee tai jättää tekemättä.

Mietin usein elämätöntä elämääni. Haaveilen, että voisin elää monta elämää, yhden Suomessa, loput ulkomailla. Eri aikoina.

Tässä keski-iässä jo tuntuu, että osa ovista on peruuttamattomasti sulkeutunut.